Degrowth- liikkeeseen eli talouskasvuideologiaan kriittisesti suhtautuvat tutkijat ja aktivistit kokoontuvat Helsingissä 24.9. pohtimaan vaihtoehtoja kilpailutaloudelle ja kovien arvojen tuottavuusvimmalle.

Yhä useampi tajuaa, että rajallisessa maa-ilmassa rajattoman talouskasvun ja kasautumisen pitäisi loppua, jotta maapallolla vältyttäisiin ekokatastrofilta. Mutta mitä tarjotaan vaihtoehdoiksi poliittisissa ydinpiireissä? Palvelu- ja tietotalous, aineettoman talouden innovaatio-yhteiskunta ovat saman tehokapitalismin jatkumo, eivätkä ne auta ratkaisuksi maailman ympäristö-ongelmiin.
 
YK:n ympäristöohjelman UNEP:n (2008) mukaan vuosien l981 ja 2005 välillä maailman tuotanto kaksinkertaistui, mutta 60 prosenttia maailman ekosysteemeistä oli joko jo vakavasti vaurioitunut tai paineen alla. Globaalit kasvihuonepäästöt ovat kasvaneet Kioton vuoden vertailuvuoteen verrattuna yli 40 prosentilla. Hämmentävin itselleni on edelleen jo kymmenen vuotta sitten julkaistu tieto tai väite, että 50-luvun sukupolvi on YKSIN tuhonnut enemmän maailman resursseista, lajeista ja moninaisuudesta kuin KAIKKI sukupolvet YHTEENSÄ ennen meitä. Siis olisi minunkin ollut parempi jäädä syntymättä?
 
Syyksi esitetään teknologisten innovaatioiden (autojen, koneiden jne.) mittavaa yksipuolista kehittämistä, mekanisoitunutta maailmankuvaa ja toisaalta ekologisesti ja sosiaalisesti kestävän elämäntavan häviötä kiihkokapitalismille. Mutta mikä on meidän kaikkien ekososiaalinen jalanjälki puhumattakaan ekologisesta tuhosta, johon meidät pakotetaan osana modernisaation realiteetteja?
 
Ehkä keskustelu pitäisikin suunnata (eko)sosiaaliseen jalanjälkeen nyt kun kokoomuksestakin on tullut viherpiipertäjä ja duunaripuolue. Nyt kun ekologiasta on tullut matkimisen arvoinen brändi, seuraava olkoon sosiaalinen ekotalous. Onhan köyhyys maailmassa räjähtänyt käsiin päinvastaisista tavoitteista huolimatta. Globalisaation sosiaalinen jalanjälki näkyy myös Suomessa kollektiivisen pahoinvoinnin, nuorten itsemurhien ja monentasoisen ahdingon lisääntymisen tilastoissa.
 
Eri lajien lisäksi tulisi myös pelastaa se EU:ssa talouskasvulle alistettu elämänalue eli ”sosiaalinen ulottuvuus”. Suomeksi käännettynä—meidän tulisi pelastaa paitsi pienituloiset kansalaiset, myös ne pienyrittäjät, jotka talouskasvun apostolit ovat alistaneet riskienkannon häntäpäähän suuryritysten talouskasvun puskureiksi. Sosiaalisessa ekotaloudessa huomioidaan jotain aivan muuta kuin pörssisijoittajien oikeudet kurssin nousuun ja vaurastumiseen. Siinä sosiaalisuus,yhteisön solidaarinen ja kollektiivinen keskinäisriippuvaisuus, kaikkien oikeudet toimeentuloon ja hyvään elämään, nousee elämän ja politiikan ydinarvoksi. Taloutta ja työpaikkoja toki tarvitaan mutta talouskasvu ei riitä jos ei kakkua jaeta. Pätkitetyn, silputun, omavastuulla ja omariskillä kuorrutetun halpatyön sijaan tarvitaan kokonaisnäkemys sosiaalisesti kestävästä toimeentulon yhteiskunnasta.
 
Jospa alkaisimme mittaamaan yritysten ja yhteiskuntien sosiaalista jalanjälkeä? Kuntien, virastojen ja yritysten vuosikatsauksissa olisi tehtävä näkyväksi toiminnasta aiheutuneet ympäristötuhot ja saasteet, mutta myös sosiaaliset kustannukset—niin lyhyellä kuin pitkällä tähtäimellä. Työntekijöiltä vaaditaan jos jonkinlaista tulosvastuuta ja mitattavaa panosta. Entä yrityksiltä, poliitikoilta?
 
Haluan tietään tarkkaan kaikkien verorahoillani tuettujen yritysten sosiaaliset kustannukset. Voisimme luoda paljon uusia työpaikkoja palkkaamalla porukkaa laskemaan näitä kustannuksia. Ja sen jälkeen sanktioimme kaiken ekososiaalisesti kestämättömän toiminnan. Muutoin mikään ei koskaan muutu. Varsinkaan tulevien sukupolvien oikeudet…