Tutkimusten mukaan kuntalaisten ja päättäjien veroja ja julkista sektoria käsittelevien näkemysten välillä vallitsee iso kuilu. Myös kansan toiveet ja kunnanjohtajien päätökset ovat huolestuttavan kaukana toisistaan. Suomalaisten enemmistö on yhä valmis maksamaan veroja hyvinvointivaltion ylläpitämiseksi ja tasa-arvoisten julkisten palveluiden tukemiseksi. Siitä huolimatta yksityistäminen etenee hyvinvointivaltion rapautuessa ja korvautuessa kilpailutalouden kovilla käytännöillä. Talouselämä tuputtaa valinnanvapautta ja yrittäjyyttä, muttei selvästikään kanna huolta niistä, joille jää lyhyempi tikku käteen ja joiden palvelut ovat kaukana asiakaslähtöisyydestä ja laadusta.
Mistä johtuu, etteivät kuntalaiset onnistu äänestämään valtuustoihin päättäjiä, jotka todella toteuttaisivat lupaamaansa oikeudenmukaista politiikkaa? Suomessa on pitkään arvostettu poliittisten puolueiden yhteistyötä ja yksimielisiä päätöksiä eli konsensusta. Jos tämä tarkoittaa, että tehdään runsaasti työtä yhteisen kompromissin löytämiseksi, ja sovitetaan niin porvari- kuin vasemmistopuolueen näkemykset reilusta pelistä yhteiseksi visioksi, konsensus on kieltämättä arvokas toimintamalli. Oman kokemukseni perusteella kipeät päätökset merkitsevät nimenomaan heikoimmassa, haavoittuvaisimmassa asemassa olevien kuntalaisten etujen ja oikeuksien polkemista valtuustoissa tiivistyvän, pitkien kokouksien ja nälän siivittämän parviälyn seurauksena. Säästöjä runnotaan läpi sitä helpommin mitä myöhemmin ne ovat esityslistalla, ja sitä helpommin jos ne voidaan toteuttaa kesäisin valtuutettujen olessa kesälaitumilla. Vaikka puoluekannalla on merkitystä, hämmästyttävän monet valtuutetut suostuvat yli puoluerajojen eliittivetoisiin linjauksiin. Mistä siis on kyse?
Suomessa niin talous- kuin virkamiehillä on huolestuttavan suuri valta; valtuutetuilta vaaditaan syvällistä taloustietoa, kriittistä ajattelua ja arvo-valppautta, jotta valmiiksi tuotuja budjetti- ja strategia-esityksiä voitaisiin kyseenalaistaa ja esittää aitoja vaihtoehtoja niissä tarjotuille, ajan henkeä ilmaiseville visioille ja laskelmille.
Valtuutetut voisi jakaa seuraaviin karkeisiin kategorioihin: ryhmäkuriin nöyrästi ja kuuliaisesti sitoutuneet lampaat, joiden enemmistö ei juuri itse ota asioista selvää tai joille muiden esitykset kelpaavat mukavuussyistä; omaa taloudellista intressiään ajavat vallankäyttäjät, laumanjohtajat, jotka käyvät omaa peliään kulisseissa; kuntalaisten etua ajavat idealistit, joita helposti leimataan ”muutosvastarintaisiksi” ja epärealistisiksi irtopiste-intoilijoiksi, sekä muut siltä väliltä. Osa ajaa punavihreitä aatteita, yrittäjien intressejä, virkamieshierarkian etua. Sitoutuminen ”kuntalaisten edunvalvontaan” saa milloin röyhkeitä ja räikeitä, milloin vilpittömiä ja viattomampia muotoja. Kipeät päätökset eivät kuitenkaan juuri herätä vastustusta, vaikka budjetit ja tuottavuusstrategiat osoittavat valtuutetuille selvääkin selvemmin, että vähävaraisin kuntalainen joutuu niiden ensisijaiseksi maksumieheksi. Kipeät päätökset menevät läpi niin kauan kun Suomessa ei päästä turhasta herranpelosta, auktoriteettien mielistelystä ja sopeutumisesta eliittienemmistön tahtoon. Pelko leimautua hankalaksi tai yhteistyökyvyttömäksi hiljentää yhdet, tuen puute vähävaraisten oikeuksien suhteen lamauttaa ja väsyttää toiset. On aina helpompi alistua enemmistön tahtoon, sillä vähemmistökantojen puolustaminen vaatii kovaa työtä, sinnikkyyttä ja on usein vaikutuksiltaan mitätöntä. Erikoinen onkin erään valtuutetun ilmoittama haluttomuus esittää tai äänestää epäsuosittujen esitysten puolesta: hän haluaa kuulua ”voittajiin”! Olisin kiinnostunut kuulemaan, ketkä ja kuinka moni uskaltautuu muissa valtuustoissa puolustamaan maan hiljaisia. Valtuustossa heidän edustajansa ovat usein itsekin maan ja politiikan vaiettuja tahoja. Siksikö köyhän ja pienituloisen ääni ei kuulu muulloin kun hampaita kiristäessä, kun ”Suomesta on luotava EU:n vahvin ja tasapainoisin (lue eliittivetoisin) talous.
Kommentit