Lissabonin strategiassa Euroopan unioni asetti itselleen uuden päämäärän seuraavaa vuosikymmentä varten: siitä on tultava maailman kilpailukykyisin ja dynaamisin tietoon perustuva talous, joka kykenee ylläpitämään kestävää talouskasvua, luomaan uusia ja parempia työpaikkoja ja lisäämään sosiaalista yhteenkuuluvuutta”. Miten tämä näyttäytyy asenteissa vanhuksiin?

EU:n säädösasiakirjoissa ei ole erityistä vanhuuspoliittista ohjelmaa, vaikka syrjimättömyys esimerkiksi iän tai sukupuolen perusteella löytyy niiden jalolta kuulostavista (ei-sitovista) periaatteista. Nyt on kuitenkin äänestetty (huhtikuu 2009) uuden syrjimättömyysdirektiivin puolesta, joka kieltää syrjinnän mm. iän perusteella. Nähtäväksi jää miten direktiivi ottaa tuulta ja mihin se johtaa käytännön tasolla....

Ns. lehmädirektiivi, jonka mukaan lehmiä tulee ulkoiluttaa 60 päivää vuodessa, kiteyttää EU-linjausten arvopohjan, johon uusi direktiivi ei välttämättä tuo merkittävää muutosta. Vanhuuspoliittisten ihmisoikeusdirektiivien sijaan, EU huolehtii lehmien kunnosta, sillä tuotantoeläiminä niillä on taloudellista merkitystä. Se, että Euroopan sosiaalinen ulottuvuus on alistettu elinkeinovetoisille tavoitteille merkitsee juuri sitä, että ydinarvona ovat tehokkuus ja talouskasvun edistäminen pienituloisista vanhuksista huolehtimisen sijaan.

EU: suhtautuminen vanhuksiin onkin varsin ristiriitaista. Unionia kiinnostaa ennen kaikkea vanhustenhuolto tuottavana sijoituskohteena ja se satsaa ennen kaikkea keinoihin, joiden myötä ikääntyvät työntekijät saataisiin pysymään tuottavina työelämän jäseninä pitempään.

Vaikka useimmat vanhukset varmaankin haluavat asua mahdollisimman pitkään kotona, on outoa tehdä siitä strateginen linjaus, ikäänkuin dementoituneiden ja muuten jatkuvaa läsnäoloa ja hoivaa tarvitsevien määrä voitaisiin estää linjauksilla. Supistamalla julkisten, kohtuullisiin omavastuuhintoihin perustuvien palvelujen määrää, luodaankin edellytyksiä Euroopan yritysten kilpailukykyä edistäville sisämarkkinoille. Kapeata hoitonäkemystä sekä siihen vaikuttavaa hoidon ja palvelujen aliresurssointia voikin pitää yhtenä institutionaalisen syrjinnän muotona, ellei suoranaisena vanhuksiin kohdistuvana väkivaltana.

Vanhenevien ihmisten sosiaalista asemaa huonontaa myös työelämä-keskeisyys ja hyödyllisyyttä painottava näkemys ihmisyydestä; ihmisen arvon määrittää hänen roolinsa työelämässä sekä lisääntyvästi myös hänen vaurautensa. Eläkeläisten enemmistö on pienituloista.  

EU:hun on mielestäni vaadittava perustettavaksi erityinen kansalaisten tasavertaisuuden kommissaari, jonka tehtävänä olisi laatia sitovia lakeja ja direktiivejä ennen kaikkea  pienituloisten vanhusten turvaksi ja sanktioida tahoja, jotka eivät toteuta direktiivien henkeä. On riski, että se jää muutoin pelkäksi sananhelinäksi.

Tämä on lisäksi ennen kaikkea tasa-arvokysymys sillä mitä vanhemmaksi eletään, sitä enemmän vanhusten joukossa on  vanhemmuuden sosiaalisten kustannusten tähden pienellä eläkekertymällä sinnitteleviä naisia, jotka nyt itse tarvitessaan huolenpitoa jätetään usein heitteille. Toiseksi, naiset asuvat miehiä useammin yksin miesten eläessä useammin kiinteässä parisuhteessa. Köyhyys näyttää kasaantuvan myös meillä näille naisille. Yksinasuminen on myös kallista. Englannissa monet vanhukset joutuvat jo valitsemaan syömisen tai lämmittämisen välillä ruoan, energian ja kiinteistöveron korotusten myötä.

Arjen pienet pyhät hetket kuten yhteinen ruokailu tulee sisällyttää hyvän vanhuuden perusoikeuksiin. EU:sta muodiksi muokattu hoivaeetos on kuitenkin aivan muuta; nyt, kuten l950-luvulla, käydään huutokauppaa siitä, kuka hoitaisi seniorit halvimmalla, tai mikä pörssi onnistuisi saamaan heidät tuottoisaksi sijoituskohteekseen. On häpeällistä kohdella vanhuksia toisen luokan kansalaisina. Kiittämättömyys ei saa olla maailman palkka.