EU on luonut oivallisia mahdollisuuksia EU:n jäsenvaltioiden opiskelijoiden ja tieteentekijöiden vaihdolle, laaja-alaiselle valtioiden rajat ylittävälle yhteistyölle ilmastonlämpenemisen torjumiseksi, elintarvikkeiden laadun kontroloimiseksi sekä tiedon ja ns. ”parhaiden käytäntöjen” hyödyntämiselle. EU-yhteistyön edut ovat tiedossa, mutta vallan keskittämisestä aiheutuneet haitat esimerkiksi tieteen laadulle ja vapaudelle, sekä työntekijöiden oikeuksille odottavat tieteen ja akateemisen vapauden arvoista syvätulkintaa ja reagointia. EU:ta ylistetään rauhan takaajana, ja kertosäkeinä laulettaan yhteistä panostusta alueen kilpailukykyyn, tehokkuuteen, tuottavuuteen ja arkkivirsien äitiin—rajallisessa maailmassa rajattomaan talouskasvuun. Kuten viimeaikaiset kehitykset huippuyliopistojen ja työntekijäoikeuksien suhteen kuitenkin osoittavat, EU on ennen kaikkea kuitenkin rahavallan oikeuksien ja taloudellisen hyödyn takaaja ja portinvartija. Yliopistojen siivoojat ja matalapalkkaiset pätkätyöläiset tuskin kehuvat kilpailukykynsä parantuneen. Monelle ajatuskin EU:sta rauhanprojektina on irvokasta, vaikka maasodasta ja pommituksista ei ole tietoakaan. Eurokratian tankit ovat kuitenkin jo vyöryneet sisään yliopistojen porteista kuin Troijan hevoset. Eurologia on ujutettu korviemme väliin vaihtoehdottomana puheena eläkepommista, resurssirasitteista, tuottamattomista aloista, tekno-oligarkian ja säätelystä vapautetun tiedontehtailun autuudesta. Miten elinkeinohegemonian ankkurointi yliopistoihin eroaa lopultakaan muista historian yhden totuuden ismeistä sosialismista kommunismiin? Kaikki harvainvaltaiset, yleisen edun kansanvallaksi naamioidut järjestelmät ovat sortuneet samaan vallan keskittämiseen pienelle ydinporukalle. Kaikissa ismeissä torppariluokka on pakotettu enne alamaisopein, nykyisin ”alaistaidoin” alistumaan johtoportaan arvoille ja päätöksille ”sitoutumisen” ylevän aatteen ja yhteisen edun retoriikan nimissä, työpaikanmenetyksen ja muiden piiloisempien sanktioiden pelossa. Suomi uskoo itsepäisesti luovansa edellytykset innovaatioille sitomalla tutkijat pakkopaitoihin ja ohjaamalla tutkimuksia elinkeinoprostituution suuntaan. Olisiko Sibelius säveltänyt simfoniansa tuotosvastuullisena tulosohjattuna ja kyseenalaisin kriteerein pisteytettynä markkinamuusikkona? Mitä elinkeinoelämä olisikaan tilannut ja tuottanut Sibelius-brändin nimissä maksimoidakseen voittonsa?

Vapaa kauppa on ujutettu siis korkeakouluihinkin, lukioiden vielä odottaessa ”vapauttamistaan” sivistyksen ja hyvinvointivaltion pakkopaidasta yksityistämisen eliittivapauteen. Mammonaan sidottu, sivistyksen kahleista vapautettu tietoyhteiskunta on vaihtanut omistajaa. Jos muinoin kirkko saneli mitä kansan, lähinnä miesten, sallittiin oppia ja mikä tieto oli jumalasta, nyt elinkeinoelämä määrittelee oikean ja väärän, tuottavan ja tuottamattoman, turhan ja hyödyllisen tiedon. Alaistaidoilla tutkijoista koulitaan yhtä kuuliaisia pääoman juoksupoikia ja –tyttöjä kuin aikanaan niistä opettajista, joita esimerkiksi Norjassa palkittiin siitä, että he norjalaistivat saamelaisia pois heidän omasta kulttuuristaan. Alaistutkijat tuottavat toisin sanoen mitä tilaajayliopiston johto näkee parhaaksi. Menestys on kahden kauppa. Hyvä johtajuus vaatii sitoutuneita alaisia aivan. Näin kukaan ei lipeä ruodusta, kerää irtopisteitä ylläpitämällä vanhakantaista perinnettä tiedonkeruusta ja tutkimisesta kutsumuksena, intohimona, nautintona, pohjattoman tiedonnälän tyydyttäjänä. Täsmätutkijat, projektityöhyet ja pätkätietotyöläiset puristavat faktaa ja innovaatioita itsestään kuin sitruunanpuristimesta. Innovaatiojohtajat kuvittelevat, että sitruunankitkerälle keskoskaappien tiedolle on aina markkinarako—jos vaan brändäys, rahoitus, mainostus ja hiostus ovat kohdallaan. 

Sallittakoon, että paljastan kuitenkin yhden kriittiseen ajatteluun vanhakantaisesti koulitun ja alaistaidoissa reputtaneen muutosvastarintaisen ex-yliopistolaisen kommentin koskien ristiriita innovaatio-odotusten ja käytettyjen innovoimiskeinojen välillä. Jos koko yliopistoyhteisö kaikkine akateemisine toivoineen on saatu ennakkoluulottomasti, rohkeasti ja uusiutumiskykyisesti omaksumaan ilman kriittisen tai tieteellisen ajattelun häivääkään uusliberalistisen yhdentotuuden markkina- ja innovaatiofundamentalismin asiakaslähtöisine, ennakkoluulottomine ja rohkeine kertosäkeineen, mitä toivoa on innovatiivisuudesta, vanhasta luovuudesta puhumattakaan? Joshua Fishman puhui aikanaan kielen referentiaalisesta, faattisesta ja … funktiosta. Aamen oli hänen mielestään hyvä esimerkki staattisten, pyhien kielten ja diskurssien diskursiivisesta tasosta. Sen tarkoituksena ei ole tiedon tuottaminen ja jakaminen vaan pyhän yhtenäisyyden, yhteenkuuluvaisuuden tunteen luominen. Oman aikamme elinkeino-aamen onkin juuri sana kilpailukyky. Sen nimissä voidaan kyykyttää kaikki ne, jotka epätieteellisillä, suorastaan mielivaltaisilla kehityskeskusteluilla halutaankin kyykyttää ja sitouttaa johon päämääriin. Aamen tarkoittaa nykypäivänä sitä, ettei tuottavuus-kilpailukyky-talouskasvu- dogmia tule kyseenalaistaa. Ne, jotka näin tekevät, joutuvat aamenyhteisön ulkopuolelta, eikä uuden uljaan markkinatiedon valtakammarit avaa heille koskaan oviaan.