<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Tasan eivät mene onnen lahjat. Finanssikriisin lähestyessä Suomeakin kasvavan hurrikaanin voimalla, Naomi Kleinen kuvaukset ja varoitukset kriisikapitalismista saattavat toteutua meilläkin: eliitti runnoo läpi kipeitä  päätöksiä ja legitimoi kovasydämisiä muutoksia ja kansan perusturvan heikennyksiä käyttämällä hyväkseen erilaisten suhdannevaihtelujen tai lamakausien kriisitilan henkeä. Talvisodan henki ja yhteen hiileen puhaltaminen tai samassa veneessä istuminen nousevat hallitseviksi puheenparsiksi kun halutaan jakaa porkkanoita ja keppiä varallisuuden ja yhteiskuntaluokan perusteella oikeudenmukaisuuden ja ekososiaalisen kestävyyden sijaan.

Kun kunnat kärvistelevät talousvaikeuksissa eivätkä tahdo löytää palvelujen tuottamiseen riittäviä varoja, talvisodan henkeä odotetaan kaikista heikoimmilla olevilta ryhmiltä. Harkinnanvaraisten avustusten ja palvelujen tarvetta arvioidaan kriittisesti, ja vanhusten oikeuksia ja omaishoidon tukea muiden palvelujen tai tukien joukossa tuntuu olevan helppo tallata. Kahden kerroksen kansanvalta paljastaa kaksinaismoraalinsa ja röyhkeytensä kuitenkin selvimmin kun käydään keskustelua kannustavuudesta, joustamisesta ja työntekoon motivoimisesta osana kilpailukykypolitiikkaa sekä tuottavuuden kasvattamista.

On erikoista, että työttömien, työnsä menettäneiden, syrjäytettyjen, ulkoistettujen ja muuten ahtaalle joutuneita kansalaisia pyritään kannustamaan tuottavuuteen eri kriteereillä kuin esim. talouselämän eliittiä. Kokoomuksen harhaanjohtava iskulause ”ahkeruudesta tulee palkita” kätkee monia kummallisuuksia. Yleensähän sillä ylläpidetään väärää käsitystä, että työttömät ja syrjääntyneet ovat joko vieroksuneet työtä tai nauttivat sosiaalietuja ja elävät muiden siivellä. Se myös ylläpitää myyttiä, että maailma palkitsee ahkerat. Jos näin olisi, ylipitkiä töitä hikipajoissa tekevät nuoret naiset, hoitohenkilökunta sairaaloissa, koulujen ja yliopistojen opettajat tienaisivat hurjasti. Entä ne monet pätkätyöläiset, jotka käyvät kahdessa tai kolmessakin työpaikassa saadakseen edes kohtuullisen toimeentulon kasaan? Eivätkö he ole yhtä ahkeria, kuin golf-kerhoilla suhteita luovat ja monenlaisista avustajista lisäaikaa ja ylimääräistä apua saavat yritysjohtajat, poliitikot ja päättäjät?  On hyvä jos ahkeruudesta palkitaan, mutta siksi hoitohenkilökunnalle viime vaaleissa luvatut mittavat palkankorotukset jäivät legendaariseksi vaalipuheretoriikaksi? Eivätkö työuupumukseen saakka joustaneet sisarhentovalkoiset ole olleet ahkeria? Entä ne metsä- ja IT-teollisuuden monet miehet, jotka ovat ulkoistamisten myötä joutuneet ilman omaa syytään kilometritehtaalle? On kummallista, että päivärahan ja muun sosiaaliturvan heikennysten nähdään porvaripiireissä motivoivan näitä työelämän ja globalisaation uhreja ahkeroimaan tuottavammin. Lähtökohtana on loukkaava oletus, että työttömäksi joutuneet ovat ansainneet työttömyytensä, tai, etteivät he olisi motivoituneita uusiin töihin. Kun keppipolitiikan nähdään edistävän heidän hakeutumistaan takaisin yhteen tai useampaan työpaikkaan, ja kepeistä käyvät myös turhauttavat milloin turhat työvoimakoulutukset tai huonopalkkainen orjatyö, eliitin kohdalla pätevät aivan eri oletukset. Eikö heidän ylitulojensa reilumpi verottaminen tai alentaminen kannustaisi heitäkin lisäämään työpanosta? Miksi pienemmät tulot motivoivat yhtä, muttei toista ihmisluokkaa? Vaikka porvaripuolueiden propaganda ylläpitää käsitystä johtotason ja muun työnantajaporukan ”ahkeruudesta” ja kovasta yrittämiseetoksesta, heitä tulisi kuitenkin entisestään motivoida parempiin saavutuksiin. Tämähän viittaa siihen, että päinvastoin kuin monet yliopistojen kutsumustyöntekijät, heitä ei saada liikkeelle kuin rahan mahdilla ja palkitsemalla ahneutta. Tämähän on jo loukkaus heidän työmoraaliansa kohtaan. Eikö Suomen kilpailukyvyn edistäminen ja muu yritys-isänmaallinen toiminta ole palkkio itsessään? Motivoihan suurinta osaa tieteentekijöistä intohimo ja rakkaus tieteeseen ja keksintöjen tuottamiseen? He eivät vaadi optioita tai osinkoja, koska yhteiskunnan yhteisen sivistyksellisen ja tiedollisen pääoman kartuttaminen on heille jo oma palkkionsa. Ovatko optioherrat siis kuin seksin ammattilaiset, joille ruumiin sijaan heidän moraalinsa ja sielunsa on pelkkää vaihdon ja hyödyn kauppatavaraa? 

Keppien tai kohtuullisten verojen/yhteiskuntavastuun sijaan heitä motivoidaan aivan vastakkaisilla periaatteilla kuin ahkeria työttömyyteen pakotettuja kansalaisia. Kun taloudellisen turvan heikennyksen nähdään motivoivan ulkoistettuja sekä pitkäaikaistyöttömiä, talouseliitin motivaatiota sen sijaan kasvatetaan porkkanoilla, bonuksilla, optioilla, verotuksellisella erikoiskohtelulla ja muilla veronmaksajien lompakolle käyvillä kannustimilla. Logiikka ontuu. Miten taloudellisen mahdin ja moninkerroin ylimitoitettujen tulojen kasvattaminen motivoi johtoa, jolle ei ole luvassa sanktioita tai optioiden menetystä edes heidän tuloksensa ollessa heikon, tai pahimmillaan, heidän keinottelukepulikonstiensa aiheuttaessa suurta hätää, ahdinkoa ja taloudellisia menetyksiä tavalliselle kansalle? Miksi he panisivat parastaan, jos sanktiot eivät kohtaa heitä edes huonon tuloksen kohdalla? UMTS –kauppojen tekijät ja tyhjän ilman ostajat eivät hekään kohdanneet Suomessa kuin korkeintaan siirron eduskunnasta muihin johtotehtäviin.

Amerikkalaisten autojättien johto lensi yksityiskoneilla kerjäämään verovaroja George W. Bushilta ja onkin saanut mittavia tukipaketteja eliittisosialismiin siirtymisen myötä. Kokonaisten teollisuus-, rakennus- ja finanssialojen pelastaminen on tietenkin monen tavallisen kansan työpaikan säilyttämiseen tähtäävää ”elvytystä.” Mutta tukiaisten vastineena tältä talousaristokraatilta olisi oikeutettua vaatia konkreettista yhteiskuntavastuuta, vahingonkorvauksia ja optiorahojen ja muiden ei-ansaittujen jättitulojen palauttamista veronmaksajille. Ahkeruudesta ja hyvästä johtamisesta tulee toki palkita, mutta maailman yritysjohtajien palkkiot ovat kasvaneet samassa ahneutta heijastavassa suhteessa kuin missä palkansaajien tulot ovat laskeneet, ja köyhyys on riistäytymässä maailmanlaajuiseksi kriisiksi. Tässä tilanteessa keppien ja porkkanoiden politiikka tulee todellakin olla yksi aikamme tärkeimmistä ”rakennemuutoksista” ja ”sopeuttamistoimenpiteistä”. Kun Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen sekä pääministeri Vanhanen antavat ymmärtää, ”ettei joidenkin vaurastuminen ole muilta pois”, heitä tulisi muistuttaa tutkimuksissa selvästi esiinkäyvästä faktasta: rikkaiden enemmistö on rikasta siksi, että köyhät ovat köyhiä. Rikkaat eivät joitain ammattikuntia (filmitähdet, formulakuskit) lukuunottamatta ole sitä pelkästä ahkeruudestaan ja älystään, vaan siksi, että he ovat voineet suuren pääomansa, onnensa, valtansa, suhteittensa tai syntyperänsä ansiosta valjastaa taloudellisesti vaihtoehdottomia, riippuvaisia väestöryhmiä, työntekijäryhmiä ja varsinkin naisia voittojensa lisäarvon tuottajiksi. He ovat rikkaita raa’an valtapolitiikan ja dominoinnin ansiosta, tai kuten Fortumin toimitusjohtajan, Liliuksen surullisenkuuluisa tapaus osoittaa, monopoli-asemansa ja päästökauppa-temppujensa ansiosta. Yksityisten energiayritysten voitontavoittelu ja hinnankorotukset ovat suoraan pois pk-yrityksen kilpailukyvystä ja monien köyhien elämän perusedellytyksistä. Etelä-Afrikassa veden ja energian yksityistäminen on johtanut koleera-aaltoon kun köyhillä ei ole enää ollut varaa puhtaaseen juomaveteen. Joidenkin vaurastuminen todella on toisilta pois. Sen sijaan pienituloisten oletettu kateus ei ole vienyt yhdenkään tehokalastlusfirman kaloja järvistä. Pienituloisimpien työttömien ja syrjäytettyjen riittävän tulo- ja elintason varmistaminen sen sijaan ei uhkaa varakkaiden toimeentuloa. Päinvastoin, pienituloisten kaikentasoisen turvan lisääminen vaikuttaa ostovoimaan ja kulutukseen kun se jo muutoinkin ostovoimaisten kohdalla lisää korkeintaan luksustuotteiden kysyntää, mutta pahimmillaan valuu veroparatiiseihin, pörssikeinotteluun tai ulkomaisiin sijoituksiin.

Elämme käänteisen tasa-arvon aikakautta: valtio antaa yhä enemmän niille, jotka eivät lisää tarvitse ja ottaa pois sen vähänkin, mitä pienituloisimmat tarvitsevat säälliseen elämään. Sanotaan, että ilman tätä politiikkaa, rikkaat veronmaksajat ja pääomatahot muuttavat ulkomaille. Ovatko suuryritystemme johtajat todellakin kuin heinäsirkkaparvi, joka lähtee heti liikkeelle, kun se saa vihiä uudesta saalis-sadosta, heti, kun se voi entisestään kasvattaa voittojaan? Mikä on se itsenäisyys, isänmaanrakkaus ja sitoutuminen paikalliseen kulttuuriin ja omiin juuriin, jota itsenäisyyspäivänä käsittääkseni juhlistetaan? Jos on niin helppo tuomita ja syyllistää työttömiä ja syrjäytettyjä kovasta kohtalostaan, miksei kansamme näe moraalista rappiota tahoilla, jotka pitävät koko valtiontalouttamme ja kansaamme panttivankeina omille toiveilleen veronalennuksista, investointituista ja ties mistä muista epäsymmetrisesti jakautuvista etuisuuksista? Tälle ilmiölle on nimi, ja se on paljon vakavampi kuin väite siivelläelämisestä—se on ihmisten hädänalaisen tilanteen hyväkseenkäyttö. Se on sellaisten työntekijöiden riistoa, joilla ei ole neuvotteluasemaa tai vaihtoehtoja. Tämä on kiristystä, jolla ollaan estetty ammattiyhdistystoimintaa, jolla heikennetään ammatillinen järjestäytyminen ja pyritään musertamaan edunvalvonnan mahdollisuudet. Ahkeruudesta tulisi todellakin palkita, ja ahneudesta, röyhkeydestä, työtätarvitsevien vaihtoehdottomuudesta hyötymisestä rangaistava. Senkin uhalla, että pääoma ulkoistaisi itsensä heikomman työturvan, tuhoisampien ympäristölakien ja heikomman kansanvallan maihin. Näin se voisi rauhassa jatkaa kutsumustyötään vuosisatojen aikana rakennetun sosiaaliturvan, demokratian, yhteisvastuun, tulevien sukupolvien ekologisten oikeuksien ja työntekijäoikeuksien tuhoamiseksi. Ilman kateellisten veronmaksajien nalkutusta.