<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Suunnitelmat sulkea kasvukeskusten ulkopuolella sijaitsevia vankiloita hämmentää niin irtisanomisista huolestuneita alan työntekijöitä, kuin vankeja, turvallisuudestaan huolestuneita kuntalaisia että vankien omaisia. Mitä yhteistä on esimerkiksi vanhusten joukkosiirroilla omalta paikkakunnalta isoihin palvelukeskuksiin ja vankilajärjestelyillä? Miten pienkoulujen muuttaminen mega-tulosyksiköiksi on samassa linjassa? Kun ja jos vanhus- ja vankipalveluita keskitetään isompiin yksiköihin huomioimatta sitä, että omaisten vierailuvälimatkat pitenevät, se merkitsee pahimmillaan molempien ryhmien omaiskontaktien heikentämistä, työpaikkamenetyksistä puhumattakaan. Mikä ideologia vaikuttaa Suomen nykyisen julkisjohtamisen taustalla?

                      Tarvittaisiinko toivoa, jo uuvutetun kansan vaihtoehdottomia talkootöitä vanhusten hoitamiseksi sekä unelmia toimivista sosiaali- ja terveysalan tai koulupalveluista, jos julkista sektoria, valtion roolia ja hyvinvointivaltion perusteita ei oltaisi tietoisesti murennettu ja ajettu alas? Mikään näkymätön globaalitalouden käsi tai markkinoiden logiikka ei ole johtanut tilanteeseen, jossa vanhusten, työntekijöiden, vankien, potilaiden, lasten, nuorten ja työttömien perusoikeudet alistetaan kyseenalaistamattoman tuottavuus- ja tehokkuusfundamentalismin itseisarvolle. Näiden päätösten takaa löytyvät uuskonservatiivisen markkinafundamentalismin kannattajat, näitä oppeja läpi runnovat maailman talousinstituutiot (WTO, IMF, Maailmanpankki, OECD) sekä ne lähinnä yhtiövallan etuja ajavat poliitikot, jotka ovat tehneet kilpailukyvystä aikamme kyseenalaistamattoman ydinarvon.

On osoitettu tutkimuksin, etteivät suomalaiset ole valmiita luopumaan hyvinvointivaltiosta, julkista sektoria tukevista veroista ja veropolitiikasta, jonka avulla säilytetään kaikkien kansalaisten säällisen toimeentulon ja elämässäselviytymisen edellytykset.  He eivät myöskään hyväksy, etteivät omaiset pääse vierailemaan vanhusten, sairaiden ja vankiloihin päätyneiden sukulaisten luona palvelujen keskittämispolitiikan seurauksena. Siispä päättäjille ei jää muuta vaihtoehtoa, kuin tuottaa selityksiä ja julkisia hokemia, joilla hyvinvointivaltion alasajo saadaan näyttämään väistämättömältä, joilla säästöt saadaan oikeutettua, ja joilla luodaan konsensus kipeiden päätösten tarpeellisuudesta ”hyvinvointivaltion pelastamiseksi”. Miksi päätöksissä ei huomioida pitkän aikavälin kustannusvaikutuksia tai mitata sosiaalisia ja tasa-arvovaikutuksia, ympäristövaikutuksista puhumattakaan? Näennäistehokkaat pika- ja roskaruokapalvelut, roskapankit, roskaviihde, roskakoulutukset ovat tuottavia varsinkin monikansallisille ahneille suuryrityksille, mutta ekologisesti, sosiaalisesti sekä kuntalaisten terveyden kannalta kestämättömiä ja kalliita ratkaisuja. Näkyy yhä selvemmin, ettei tehokkuuskaan ole tehokasta, kun seurauksena lyhyen aikavälin säästöistä on lisääntynyttä pahoinvointia, rikkinäisiä perheitä, sieluja, mielenterveysongelmien kasvua, työntekijöiden uupumista, sairauslomia. Tehokkuusfasismia ja kuritushuonepolitiikkaa, jotta taseet saataisiin näyttämään hyviltä väliaikaisesti? Jotta virkamiehet voisivat edetä urallaan osoitettuaan kykynsä kovien päätösten läpiviejinä ja tehokkaina kuntakonsernin kirstunvartijoina? Kipeiden päätösten läpiviennistä eivät palkitse kansalaiset, vaan monien päättäjien rahoittajat—yhtiövalta ja osakkeenomistajat. On korkea aika, että myönnetään mistä kipeissä päätöksissä on kyse, varsinkin niiden kohdistuessa yksipuolisesti yhteiskunnan vähävaraisimpiin, työntekijöihin sekä vanhuksiin. Noin 30 vuotta sitten alkoi eliitin vallankumous, jonka päämääränä on ollut luoda uusia markkinoita ja investointikohteita pääomalle ulottamalla  yritysvetoista kolonisaatiota yhä uusille alueille.  Se on ottanut kohteikseen juuri julkiset palvelut sekä itsensä valtion omat toimet katsastuksista kiinteistöjenhoitoon. On kestämätöntä väittää, että suuryritysten pääsy vanhustenhuollon, vankilapalveluiden ja muiden palvelujen kasvottomiksi tuottajiksi olisi kansallinen jokamiehen etu. Verovaroin tuotettu varallisuus pörssiyrityksissä valuu ulkomaille, veroparatiiseihin sekä tytäryhtiöihin. Jo nyt on nähty miten pörssivetoiset vanhuspalvelut ovat toimineet kiskomalla turvapuhelimista esimerkiksi täysin kohtuuttomia hintoja. Niiden velvollisuus on tuottaa voittoa, ei suinkaan varmistaa vanhusten perusoikeuksien ja arvokkaan, inhimillisen vanhuuden takaaminen. Vankilat ja koulut ovat seuraava tuottavuuden (lue voitontavoittelun) rintama. Esimerkiksi Oulussa palvelukilvan voittanut Sodexho on erikoistunut yksityisvankiloihin, joiden tuottavuutta on nostanut vankien perusoikeuksien polkeminen. Riittämättömillä ruoka-annoksilla ei olla nostettu voittomarginaaleja vain vanhusten ja päiväkotien kohdalla. Yliopistot on jo porvarivetoisesti saatu elinkeinoelämän ja yksioikoisen voitontavoittelun piiriin. Suurkoulut, lukiot, ovat seuraava kohde. Pienet tai keskisuuret koulut eivät takaa sitä tehokkuudesta ja menojen leikkauksista juontavaa voittomarginaalia, jossa oppisisällöillä ja oppilaiden oikeuksilla on vain toissijainen asema. Jo nyt USAssa toimii Coca Cola tai Pepsi- rahoitteisia kouluja, joiden missiona on omien tuotteiden menekin varmistaminen.  Suuri on kaunista niin vanhustenhoidossa, vankeinhuollossa kuin koulutus-tulosyksiköissä sillä se takaa yritysten voiton. On ollut turhauttavaa havaita, etteivät edes kuntapoliitikot tiedosta rakennemuutospakon taustoja, vaan suostuvat hitaasti etenevään kansalaisoikeuksien alasajoon luottaessaan sokeasti virkamiehiin ja yhdentotuuden konsultteihin. Vapaa Suomi ja kansanvalta, mihin olet menossa?