Niin sosiaaliset kuin valtamediat kilpailuttavat kiihkeinä tulkintoja syistä, jotka johtivat Norjan leirimurhiin. On ironista, että ekososiaalisesti kestävän tulevaisuuden näkökulmasta syvällisin analyysi löytynee juuri niiltä tahoilta, joiden teoriat terroristi Breivik yrittää leimata, vääristää ja sensuroida. Äärioikeistolaisen terrorin ymmärtämiseksi ja kitkemiseksi ei todellakaan riitä, että keskitytään Breivikin pelkoihin ”Eurarabiasta,” Euroopan islamisaatiosta ja monikulttuurisuuden uhasta. Juuri Breivikin vihaama ja karrikoivasti leimaama naisliike ja –tutkimus ovat osoittaneet kuinka länsimaisessa ja muussa patriarkaalisessa herruusajattelussa nais-, muukalais- ja homoviha lomittuvat toisiinsa. Siksi kaikki vihan ja fasistiset ideologiat tulee analysoida osana yhtä ja samaa herruuden ja sukupuolten järjestystä.
 Leirimurhien analyysin rajaaminen vain muukalaisvihaan ei tee näkyväksi äärioikeistolaisen filosofian kovaa ydintä, jossa vain länsimainen valkoinen heteromies ansaitsee itsemääräämisoikeuden ja aseman poliittisen päätöksenteon hierarkioissa. Breivikin ”Eurooppalaisen itsemääräämisen manifestissa” tämä oikeus rajataan samoin vain suppealle eliitille, jota terroristi pitää maailmanhistorian ”moraalisena kermana” ja jonka ylemmyydentunnon ja arvonannon hän haluaa uhrilahjallaan palauttaa.
Naisliike ja –tutkimus kattaa manifestissa  25 sivua, mutta sivumäärä ei ole yhtä kuin asian painoarvo; väittäähän Breivik radikaalifeministien edustavan sitä ”tuhoisinta totalitaarista voimaa” , joka on vienyt valkoisen heteromiehen vallan,  tuhonnut ydin- ja heteroperheen sekä aiheuttanut alhaisen syntyvyyden.  Breivikin näkemys, että länsimaisten miesten ”feminisaatio” lopulta johtaa Islamin ylivaltaan vaatii kuitenkin pohdintaa. Emmekä halua, että kukaan joutuu enää uhrautumaan miehisen miehen elämäntuskan tähden.
Olisiko yhteiskunta- ja naisrauhan edistämisen sijaan koulutettava länsimaisistakin pojista kovia pyhän sodan marttyyreja, jotta ääritahojen pelkäämä islamisaatio ja ”naisten raiskaukset” voitaisiin estää? Olisiko naisten itsemääräämisoikeuksien kaventaminen tai peruuttaminen todella miesten etu? Tekeekö orjuuttaminen ja toisen hallinta miehestä ”miehen” ja sekö olisi heidän elämänsä tarkoitus? Jos fasistit ovat terveitä kansalaisia, onko heikomman pelkurimaisessa polkemisessa miehisen miehen pelastus?
Myös natsi-ideologiassa nähdään naisen tehtäväksi kansakunnan ”puhtaan rodun” tuottaminen.  Ihmettelen kuitenkin kuinka naisten dominointi ja ihmisarvon riistäminen kanssaihmisiltä lisäisi herra-kansan moraalista puhtautta, heidän omasta hyvinvoinnista puhumattakaan.  
Manifestiä ei voida estää leviämästä internetissä ja oma uhkansa on se, että Breivik onnistue jakamaan naisliikettä koskevia yksinkertaistavia, vihantäyteisiä ja projisointeja tulvivia väitteitään tehokkaasti. Erityisen irvokkaita hänen väitteensä  ovat kun huomioidaan, että tämän päivän vallitseva arvomaailma on kaukana marxilaisuudesta, ja painottaa juuri Breivikin ihannoimia yksilön oikeuksia sekä talousorientoituneen heteromiehen arvoa, kovaa kilpailua ja hyvinvointivaltion korvaamista piinkovalla omavastuun ja riippumattomuuden eetoksella. Luulisi Breivikin olevan tyytyväinen, että kaupallistunut yliopisto polttaa symbolisesti polttoroviolla juuri naisvaltaisten humanististen ja yhteiskuntatieteiden tietoa ja resursseja tulos- ja tuotosideologiallaan.
Breivikin manifesti saattaa entisestään vahvistaa harhakäsityksiä naisliikkeestä.  Hän syyllistyykin itse juuri siihen valheiden levitykseen ja totalitaristiseen toimintamalliin, josta syyttää ”vihollisiaan.”  Väkivaltaan samaistuneena hän ei pysty edes kuvittelemaan yhteiskuntajärjestelmää, jossa ei olisi pyhää vihaa, marttyyrejä tai kilpailua sukupuolten ja etnisten ryhmien välillä. Hän väittääkin vainoharhassaan, että ns. poliittinen korrektius ja kulttuurimarxismi käyttävät ”ihmisoikeuspuhetta” ja ”tasa-arvoa” vain savuverhona, mutta itse asiassa hamuavat samanlaista ylivaltaa kuin hän itse.  Tälläkin on yhteneväisyyttä monien suomalaisten miesaktivistien kirjoitusten kanssa, joissa väitetään, ettei feminismikään itse asiassa tähtää tasa-arvoon vaan miesten alistamiseen. Kuka tahansa nais-, rauhan- ja tasa-arvoliikkeen sisällä tietää, ettei näissä piireissä tutkita ja tehdä näkyväksi egalitaarisia ja sosiaalisesti kestäviä kulttuureja kuin juuri kaikentasoisen kärsimyksen, väkivallan ja kurjuuden poistamiseksi maailmasta.  Onko kaiken ”naisellisen” tai ”naismaisen” karttaminen tulevaisuuden Pohjolassakin totisen miehen tie valtaan?
On tärkeätä tiedostaa, että naisten ”ylivallan” sijaan l980-luvulta lähtien on ollut havaittavissa pikemminkin ns. hegemonisen, korostuneen konservatiivisen maskuliinisuuden ja ääriliikkeiden vahvistuminen. Sitä on tutkittu mm. osana Yhdysvaltojen vaalitaistoja, joissa miesehdokkaat pyrkivät konsulttivoimin karttamaan  pehmoimagoa ja feminiinisyyden nynnytekijöitä (wimp factors). John Kerry kompensoi tiukkoja aselain höllentämisen kantojaan kuvauttamalla itsensä kuitenkin kovana riistalintujen paukuttelijana. Bush nuoremman uskottiin voittaneen koska hänen kampanjassaan turvauduttiin taistelu-metaforiin ja retorisiin steroideihin, jolla välitettiin kuva hänen ”vakuuttavasta mieskunnostaan”.   
On liian helppoa leimata Breivikin ajatukset ”sairaiksi” ja rajata massamurha yksittäisen sosio/psykopaatin teoksi.  Vai määritelläänkö kaikki fasistitkin häiriintyneiksi? Voisimme myöntää, että samat sairaat arvot ja miehisyyden mallit ovat läsnä – toki eri asteisina – koko globaalitalouden, kapitalistisen patriarkaatin ja patriarkaalisten uskontojen valtakuvioissa. Milloin patriarkaalisiin väkivallan ja hierarkian arvoihin, miehisen ja naisellisen kunnian ja häpeän muotteihin sosialisoitu ihminen muuttuu poikkeavaksi? Lähes 80 lapsen ja nuoren raakaa murhaa pidetään järkyttävänä ”ääritekona”, vaikka se nytkin toteutetaan länsimaisen uskonnollisen ja poliittisen yliherruuden ja mieskunnossaan esimerkillisen hallitsija-miehen nimissä ja puolesta.  Breivikin puolustusasiamiehen mukaan terroristi ei näe syyllistyneensä rikokseen, koska hän käy sotaa länsimaiden ja oikealla tavalla maskuliinisuutensa säilyttävän miehen puolesta. Terroristin logiikan mukaan osana valtiovallan laillistamaa sotatilaa, ”vastapuolen” tuhoaminen ei johtaisi rikossyytteisiin. Se, milloin väkivalta muuttuu patologiseksi, ja milloin se suo sankarin aseman, on vallanpitäjien päätösvallassa. Tekeekö Breivikistä ”sairaan” vain se, että hän on itse julistamansa sodan soturi, sen sijaan, että olisi lähtenyt esimerkiksi Irakiin tai Afganistaniin tappamaan nuoria länsimaisen korporaatiovallan ja kapitalismin sekä kilpailukykymme nimissä?  Monien ei-länsimaisten kulttuurien maailmankuvassa länsimainen hegemoninen maskuliinisuus ja kilpailutalous ovat sairaita (esim. irokeesien Barbara Mann, 2000). Mutta Breivikin ja hänen kannattajiensa mukaan juuri tällaisia kysymyksiä ei saa nostaa esiin. Siksi hän palauttaisi noitavainot ja kirjaroviot.  Ja tietenkin – mono-kulttuurin, mono-teismin ja muut yhden totuuden ylivallan muotit.  
Kulttuurimarxismin ja muiden manifestissa parjattujen tahojen teorioihin kannattaisi nyt tutustua Breivikille vastakkaisessa hengessä. Kuten Breivikin kohtalo osoittaa, korostunut feminiinisyyttä karttava ”sairas” miesmalli ei lupaa maallista onnea miehillekään. Se, joka riistää toisten inhimillisyyden ja itseisarvon, feministi, muslimi tai sovinisti, ei voi elää tasapainoista, ihmisarvoista elämää.  Myyttinen paluu l950-luvun miesparatiisiin, tai muslimisoturien neitsyillä sokeroituun kuoleman jälkeiseen elämään tuskin sekään tuo miehille täyttymystä.   Voiko kukaan ”terve” ihminen samaistua Breivikin nationalismiin ja uskontoon—niiden lievemmissä tai vahvemmissa muodoissa? Ja kenellä lopulta on valta määritellä terve mieli terveessä ruumiissa?