Tuulipukuinen valittajakansamme pääsee pian tallaamaan jääpuurossa tai raivaamaan tiensä tihkusateessa kohti äänestyspaikkoja. Eikä mikään kuitenkaan muutu. Tähän on tultu ja pakko on sopeutua, alistua, luottaa ja sitoutua. Muuten on edessä kestolama, kymmeniä vuosia laihoja lehmiä. Kansa ihmettelee koska on heidän vuoro. Jonottavat, odottavat, joustavat ja luottavat, sitoutuvat, puhaltaen yhteen hiileen. Talvisodan hengessä.  Positiivarit ovat oikeassa. Heidän lasinsa se on aina täynnä, vaikka tyhjänä loistaisikin.  Enää ei saa valittaa, mököttää tai kailottaa. Konsultitkin sen tietävät, muuten juna menee ohi.
Olen minäkin tehnyt tätä valituksen ja ”muuttuvaan toimintaympäristöön  sopeutumattomuuden” syntiä. Hengaillut nuorena väärissä porukoissa ja saanut vääriä vaikutteita: ihaillut rauhaa ja  John Lennonia ja  kanniskellut hippikukkia hiuksissani.  Hurahtanut Martin Luther Kingiin, ja hänen, ” kaikkien valittajien isän” unelmiinsa. Hormonit hyrräsivät kun kuuntelin hänen yltyvää  nalkutustaan ja kohoavaa raivoaan mustien kokemista pikkuvaivoista.  Lopulta  eksyin jesuiittapapin pitämälle Simone de Beauvoir- kurssille Helsingin yliopistossa.  De Beauvoir opetti minut vastakkainasettelemaan miehet ja naiset, voi pahus.  Sopeutumisvammaisena  hän oli käynyt läpi koko maailman-, kirkko- ja mytologiahistorian, taloustieteet ja yhteiskunnat ja politiikat ja luonnontieteet, ja väitti miesten olevan kaikessa normi, ja nainen poikkeama tästä normista: ”toinen”. Ja ihmettelipä hän että naiset ovat ainoa (muka) alistettu ryhmä, joka pitää itsekin alistustaan luonnonlakina ja jumalantahtona, osallistuvat omaan sortoonsa ja haukkuvat, herjaavat niitä jotka muuta puhuvat tai tekevät. Kaikkien valitusten ja miesvihan äitinä, motkotuksen dosenttina Beauvoirille perustettiin oma valittajien instituutti, ja päädyin vielä johtamaan sitä!  Sitten aloin valittamaan mustien naisten ja intiaanien, lappalaisten ja saamelaisten hädästä, kuvitellusta syrjinnästä ja ties mistä kiittämättömyydestä länsimaalaisen sivistyksen valontuojia vastaan. Minkä tälle voin muuta kuin hävetä.
Lopulta jopa väittelin valittamisesta ja negatiivisuudesta. l970- ja l980-luvuilla sellaisella tuottamattomuudella ja tehottomuudella annettiin vieläpä  virkoja, jopa professuuri!
Tähän on tultu. Nyt ei enää valiteta.  Minustakin vielä tulee positiivari. Alan luottamaan uuteen Ouluun ja sen rohkeisiin, ennakkoluulottomiin ja elinvoimaisiin virkamiehiin, sitoutumaan muutokseen ja puhaltamaan porvariston ja punavihreiden yhteiseen hiileen. Kun on riittävästi tullut palautetta, alan ymmärtää jujun.  Ei yhteistä tulevaisuutta rakenneta muutosvastarinnalla, änkyrä-energialla, kaiken vastustamisella ja pohjoisen pikajunamme jarrumiehenä. Sellainen jääköön Martin Lutherin, Nelson Mandelan, Simone de Beauvoirin, jopa Minna Canthin änkyräperinnöksi, josta opimme että huonosti siinä käy.
Enää ei ole muodissa herraviha, se on työmiehen onttoa kailotusta.  Eikä miesviha, feministien helmasynti.  Eikä naisviha, sillä sellaista ei ole koskaan ollutkaan. Eikä muukalaisviha, sekin on änkyröitten kuvittelua.  
Siispä luottakaamme, johto tietää parhaiten, sopeutuminen ja itsensä vaientaminen edistävät rauhaa, yhteishyvää, hyvinvointiyhteiskunnan pelastamista. Enää ei ole pikkuvihaa, isoa vihaa, työväen puolueitten kränää. Olemme kaikki yhtä kansaa ja yhtä globaalia kansalaisyhteiskuntaa. Tehdään talkoita, vapaaehtoistyötä, joustetaan, otetaan vastuuta itsestämme ja toisista, liikutaan, laihdutetaan, kiristetään vyötä, sammutetaan valoja  ja innovoidaan. Sitten ei ehdi valittaakaan.
Luottakaamme  että kyllä johto tietää mihin veromme tulee siirtää. Jo on paapottu vanhuksia, työttömiä, pienituloisia ja hiljaisia, perheitä ja varattomia, syrjittyjä ja maahanmuuttaneita. On aika luottaa suuriin yrityksiin, , tulevaisuuden pelastamisen sankareihin, noihin luovan tuhon palomiehiin, jotka sammuttavat lamat ja liekehtivät suhdanteet, pankkikriisit ja valuuttakriisit, aina kansan hyväksi ja iloksi. Mitä niitä epäilemään.
 Vastakkainasettelun aika on  ohi. Herrat ja orjat, ylityöllistyneet ja työttömät, porvari- ja protestipuolueet, homot ja heterot, kettutytöt ja turkistarhaajat, sijoittajat ja velanottajat, työnsä myyjät ja työn ottajat, terveyskeskus- ja yksityislääkärit, pääomakeinottelijat ja palkanmaksajat, huutajat ja Rannanperän valittajat, kaikki me olemme samassa veneessä. Ei enää erottelua.
Saisinko kuitenkin yhtä kysyä, ennen kuin sopeudun.  
Huutajat huutavat sotahuutojen kauheuksista ja valloittavat maailman. Pääsevät tapetille ja kuten tiernapojat, jaolle. Vaan ne raukat raumalaiset, Häplänperän valittajat, mikseivät ne pääse maailmalle.  Ja kaik pääsemme nyt uuteen Ouluun talkoisiin ja puhaltamaan siihen samaan hiileen. Mutta jos kysyy herroilta, että niinku, miks teil on enemmän valtaa ja rahnaa, niin miks ne sanoo, lopettakaa vastakkainasettelu. Ei ole meitä ja teitä. Ollaan niinku yhtä.  Paitsi  sit kun sitä rahaa jaetaan. Ei, ei se näin tule menemään. Vasemmisto meitä puolustaa että kaikki saavat reilusti tarpeidensa mukaan, ja antavat kykyjensä mukaan.    
Ne Höplänperän ruikuttajatkin kailottavat arjesta ja  pahasta voinnista, uupumuksesta, jakamattomista kotitöistä,  tissiviihteestä ja heiluttavat harjan vartta nyrkkivaltaa, sänkyvaltaa, talousvaltaa, huonoa palkkaa ja hoivapakkoa  vastaan. Käpälöimistieteen dosentit heitä sentään tukevat.  
En silti enää valita, märise, nalkuta, jarruta tai elä menneisyydessä. Tähän on tultu. Suomen tuulipukukansa on saatava ruotuun. Se ei pärjää ellei se väitä lasia täydeksi silloinkin ja varsinkin silloin kun mitta on täynnä. Sisulla se lakaisee konfliktit maton alle, irtisanoo sorron yön ja unelmoi menneen ajan oikeuksista vain unissaan.  Vaan miksi ne junat myöhästelevät? Varsinkin siellä herrojen etelässä? Näillä työvoiman joustoillahan kakkua piti kasvattaa. Vaan junat juuttuvat lumeen, Snowhown ihmemaassa.
Se se on sopeutujakansa.    
Minä se en taida sopeutua sittenkään. Vielä. Ensin ehdotan Kirahvipalkintoa elinvoima-, työllistämis- ja innovaatiopalkintojen rinnalle. Sillä palkittaisiin sellaiset vaihtoehto-muutosvalmentajat, jotka nousevat rohkeasti kaiken yläpuolelle, puiden tasolle ja katsovat sieltä kirkkain ja kriittisin mielin sitä yhteistä hyvää, jota meidän tulisi rakentaa. Jotka uskaltavat olla eri mieltä, kerätä irtopisteitä Gandhilta, Bobrikovilta, Arkkiatri Pelkoselta, Sirkka-Liisa Kivelältä, Helena Kekkoselta, Hilkka Pietilältä, Martin Lutherilta ja muilta eläviltä tai edesmenneiltä uskalikoilta. Jotka nousevat muotihelskeen ja mammonamelskeen yläpuolelle.  Kaarina Kailo, valitustieteen dosentti, Oulun yliopisto
kansalaishäirikkö, muutosvastarinnan puolesta ry:n mahdollinen perustaja