Kapitalismiksi kehittyneen länsimaisen vaihtotalouden edustamat arvot ja käsitejärjestelmät ovat se todellinen tulevaisuudenuhka, joka kuntaseminaareissa pyöriviltä talouskasvu-konsulteilta jää kokonaan tiedostamatta. Se, että terveydenhuollon kehityksen myötä ihmisten elinikä on pidentynyt peräti l0 vuotta viime vuosikymmeninä pitäisi olla ilon aihe, eikä johtaa toistoon eläkepommista ja vanhuksista ongelmajätteenä kuntien taloudessa. Mutta vaihdannan arvoihin kuuluu vain tuottavuus, tuottavuus, tuottavuus, ja näin vanhusten oikeuksista riittävään ihmisarvoiseen huolenpitoon on tullut pelkkää pörssiherrojen ja yrittäjänaisten huutokauppatavaraa.

Suurin uhka on että naistapaisiksi leimatut huolenpidon arvot korvautuvat kokonaan tuottavuus-regiimillä, että kutsumustyöhön ohjatut naissydämiset naisetkin assimiloidaan bisneslogiikan kovaan peliin.

Lahjatalous on sanana ja nykykäsitteenä monikehäinen ja vaikeasti käännettävissä (engl. ”gift economy”). Sitä ei juuri olla käsitelty terveydenhuollon tai hoivan suomalaisessa tutkimuksessa mutta sillä on  paljon annettavana nykykeskusteluun mm. hoivan tulevaisuudesta, uuden terveydenhuoltolain vaikutuksista ja yleisestä hyvinvoinnista? Markkinatalouden käytäntöjen ja arvojen ulottuessa nyt myös naisvaltaisten pehmeitten arvojen syvimpiinkin ytimiin, hoivan murros on mitä merkittävin yhteisen sosiaalisesti kestävämmän tulevaisuuden kysymys. Uusliberalistinen maailmankuva tiivistää miestapaisen, joskaan ei miessukupuoleen rajoittuvan arvomaailman raadollisimmat piirteet, koska se pyrkii tuotteistamaan, esineellistämään ja alistamaan hyötyrationalistiseen utilitarismiinsa kaiken, kaiken, kaiken. Vanhusten alistaminen rahallisen vaihtotalouden valuutaksi tiivistää arvolaman ja –eetoksen johon sosiaalisista siteistä ja vastuusta irrotettu itseisarvoinen talousfundamentalismi voi johtaa. Pidänkin ensiarvoisen tärkeänä, että myös tutkijat nostavat ennakkoluulottomasti esiin sellaista tutkimustietoa ja näkökulmia, joiden myötä voisimme parhaiten toteuttaa yliopistojen yhteiskunnallista tehtävää, yhdessä tuotetun tiedon ja viisauden hyödyntämistä enemmistön hyvinvoinnin lisäämiseksi, ei vain innovaatioita janoavien yritysten voitontavoittelun välineeksi. Kun kuntaliitto kertoo sivuillaan uudesta hankkeesta, jolla kehitetään julkisen sektorin (naisvaltaisen) alojen tuottavuuden mittareita, mielestäni suunnan pitäisi olla päinvastainen: olisi mitattava, jos mittareita tarvitaan, nykymenon sosiaalista jalanjälkeä, jatkuvan tehostamisen ja tuottavuuden kasvattamisen vaikutuksia lyhyellä ja pitkällä aikavälillä. Ja pitäisi rahoittaa tuhat ja yksi hanketta sellaisen lahjatalouseetoksen edistämiseksi, jossa sosiaaliset siteet, sosiaalisuuden itseisarvo, vastikkeeton antaminen ja tarpeisiin vastaaminen palaa yhteiskuntaan. Mutta se ei saa merkitä naisille delegoidun hoivatyön lisäämistä naisille ja kodeille, vaan siitä tulisi omaksua niin miesten kuin naisten inhimillisyyden normi, ihanne. Näinhän onkin Sumatralla jossa äidillinen ihminen on ihmisen normi, ei homo economicus. Erityisesti lahjan hyvän kierron henki tulisi ujuttaa miestapaisempaan talouteen, josta sen puute on lähtenyt vyörymään perinteisesti pehmeiden arvojen aloille, tuhoten niiden hengen rönsyinä tai menoerinä. Lahjataloudella on erilaisia paikantuneita ilmenemismuotoja, mutta yhteistä on hallitsevan maailmankuvan kyt­keytyminen spirituaa­lisiin tieteen ja jopa talouden kategorioihin sekä luontosuhteeseen liittyviin velvolli­suuksiin. Päinvastoin kuin talous-sanan kreikankielisessä etymologiassa (oikos), nykymaailmassa talous ymmärretään nimenomaan naisten hoivasta erilliseksi julkisen, mies­tapaisen talouden sfäärin käsitejärjestelmäksi. Toisaalta etiikka on irrotettu samaisesta taloudesta lähinnä kirkon reviiriksi, jolloin sen sukupuolittunut ja sukupuolistava luonne ei ole noussut esiin riittävästi. Ristiriita on ilmeinen, kun samaisia työntekijöitä jotka on valittu hoivaajiksi nyt ajetaan kohtelemaan potilaitaan yhä enemmän ”asiakkaina” ja tuotteina, samaan aikaan kun hyvälle hoivalle välttämätöntä ajankäyttöä ja läsnäoloa rajoitetaan tuottavuuden nimissä. Toisaalta, hoiva-alan työntekijöitä kannustetaan, ellei suoranaisesti pakoiteta vaihtoehtojen puutteessa itse perustamaan yrityksiä, joissa alan suhdanneriskit ja kustannukset siirretään näin heille. Jotkut hyötyvät uusista mahdollisuuksista, mutta tutkimusten mukaan kyse on ennen kaikkea palkkatyön alasajosta valtion tuottavuusohjelman nimissä ja sote-alojen kulujen supistamisesta julkisella sektorilla. Nyt jos koskaan tarvitsemme lahjan eetosta, jossa päämääränä on toisen arvostus, ei tuottavuus itseisarvona ja keinona rikkaiden rikastuttamiseen.