Olipa nousu- tai laskusuhdanne, kunnanvaltuutettuja painostetaan ”kipeisiin päätöksiin” julkisten palvelujen supistamiseksi. Säästöistähän ei ole kyse, vaan julkisen sektorin radikaalista supistamisesta EU:n Lissabonin strategian mukaisesti.

Kiimingin valtuustoseminaarissa Iso-Syötteellä alustanut professori Harisalo teki harvinaisen selväksi sen, miltä arvopohjalta kuntien säästösirkkeleitä pyöritetään rakenneuudistusten kiihdyttämiseksi. Hallintotieteiden asiantuntija kuvasi uusliberalistisen menokurin ja julkisjohtamisen (tilaaja-tuottajamallin) historiallisia taustoja ja palvelujen tulevaisuutta. Esitys poikkesi yleisemmästä linjasta, jossa menokuria puolustellaan sillä, että hyvinvointivaltio voidaan pelastaa vain ajamalla se alas. Tämän varsin ristiriitaisen väitteen sijaan Harisalo myönsikin suoraan, että on kyse ”kaikkien vapaudesta” tuottaa palveluja ja kuntamonopolin purkamisesta palvelujen tuottajana: tulevaisuudessa kuluttajat ja tuottajat muokkaavat palvelut mieleisekseen kysynnän ja tarjonnan avulla. Seuraako markkinavoimien näkymättömän käden myyttiä siis viidakon laki? Erikoisia olivat Harisalon tulkinnat vapaudesta. Kun vasemmistohenkinen vapauden ja tasavertaisuuden käsitys painottaa kaikkien perusoikeuksiin pohjautuvaa oikeutta riittävään toimeentuloon, työhön ja julkisiin palveluihin (lopputuloksen tasa-arvo), oikeistovapaudet rajoitettiin hänen alustuksessaan vapauteen tuottaa ja valita (samanlaisten mahdollisuuksien tasa-arvon myytti). Itse asiassa EU:n neljä vapautta ovat rauha, vakaus, turvallisuus ja vauraus. Ne eivät suoraan nostaa valinnan ja tuottamisen vapautta perusturvan ja toimeentulon yläpuolelle. Mutta ovatko nämä vapauden tulkinnat mahdottomia sovittaa yhteen? Suomalainen hyvinvointivaltiohan on ollut eräänlainen vapaan yrittämisen, kapitalismin ja sosiaalivaltion sekatalous. Pohjoismaista hyvinvointivaltion mallia pidetään kansainvälisestikin historian onnistuneimpiin kuuluvana järjestelynä, koska siinä huomioidaan rakenteellisesti laskusuhdanteet,  jolloin kansalaisten sosiaaliturvan ja tukiverkkojen tarve sekä yritystenkin julkinen tukeminen korostuvat. Hyvinvointivaltiota pidetään myös vahvana kilpailukyvyn tukijärjestelmänä, koska tasavertaiset koulutus- ja muut sosiaaliset mahdollisuudet edesauttavat kaikkien lahjakkuusreservien maksimaalista hyödyntämistä. Pienellä Suomella ei ole kilpailukyvyn näkökulmasta varaa pudottaa veneestä niitä, jotka vielä ilman omaa syytään ovat joutuneet työelämän tai omaisuuden suoman yhteiskunnallisen osallisuuden ulkopuolelle. On kuitenkin  eettisestikin kestämätöntä ehdottaa, että ostovoimaisten valinnanvapaus, vapaus valita laadukkaita ja monipuolisia palveluita, menisi esimerkiksi pienituloisten vanhusten, työttömien ja yksinhuoltaja-sinnittelijöiden oikeuksien yläpuolelle. Eriarvoistavaa ei ole kuitenkaan yksityisten palvelujen käyttö ja tukeminen julkisten palveluiden täydennyksenä. Tottakai varakkailla pitäisi olla mahdollisuus ostaa luksustuotteita ja yrityksillä oikeus myydä niitä. Kysymys onkin siitä, miten yhteistä veropottia, yhdessä luodun kasvun hedelmiä jaetaan tasapuolisesti ja oikeudenmukaisesti. Nyt verovaroin tuetaan erityisen vahvasti kansalaisten ja pk-yritysten sijaan suurituloisia ja suuryrityksiä, jotka eivät edes maksa reilua osuuttaan veroista. Päinvastoin kuin muilla tahoilla, heillä on lain porsaanreikien suoma mahdollisuus keinotella yhteisillä resursseilla ja siirtää voittojaan veroparatiiseihin tai aliverotetuksi pääomatuloksi. Ilman valtion säätelyä ja kuntakontrollia, markkinavoimat johtavat vahvimman oikeuksien kasvuun vähäosaisten kustannuksella. Jo nyt finanssikriisi osoittaa, etteivät säästösirkkeleitä ohjaa ja valvo suinkaan markkinoiden näkymätön hyväntahtoinen käsi, vaan ahneus ja voittojen kasvattamisen kylmä laki. Ei ole kyse valinnanmahdollisuuksien laajentamisesta tai oikeudesta ”tuottaa”, vaan yhteisten resurssien, verovarojen ja pääoman röyhkeästä uusjaosta eliitin hyväksi. Se, mitä Harisalo ei kertonut, on miksi universaalien palveluiden arvopohja rakennettiin Pohjoismaiden kansalaisten hyväksi: kun kaikki nauttivat julkisista palveluista, kaikkien yhteiskuntaluokkien jäsenillä on motivaatio maksaa veroja. Kun palautetaan kahden kerroksen väki, kaikki kynnelle kykenevät siirtyvät yksityispalveluiden käyttäjiksi eriarvoistavien palvelusetelien turvin. Varattomille jäävät ensin  rapistuneet tarvehankintaiset minimipalvelut, lopulta Harisalon mallissa ei sitäkään. Amerikanmallissa ja Venäjälläkin monet ovat joutuneet hylkäämään lapsensa, koska eivät pysty ruokkimaan kaikkia. Viron paljon puhuttu löytölapsi on tästä surullinen esimerkki. Inhimillisyys- ja demokratiavaje ovat tulevaisuuden suurin uhka. Eläkepommi sen sijaan saattaa räjähtää silmille, kun vihaisten vanhusten suuriväkinen massaliike vyöryy rollaattoreineen eduskuntaan ja EU-parlamenttiin  vaatimaan lähimmäisenrakkauden ja maataan työllään rakentaneiden ikäihmisten inhimillisempää kohtelua.  Oi ylikansallisen yhtiövallan herra, päästä meidät rahasta ja muusta arvolaman pahasta.