Rauduskylän opisto syyllistynyt ekoväkivaltaan<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Suomalaisen ”luontokansan” päättäjäluokka on antanut jälleen oivan, joskin surullisen esimerkin luonnonherruuden aatemaa-ilmasta sekä kirkon kuntalaisia väheksyvistä vallankäytön tavoista. Saadessani yhteydenottoja siitä pettymyksestä ja suoranaisesta ahdistuksesta, jonka opisto on  aiheuttanut lintuparatiisin keskellä asuville ylivieskalaisille, koin itsekin uudelleen sen raivon, mitä oman rakkaan lomametsän hakkuu merkitsi minulle Voikkaan Pyhäjärvellä v. l999. Olin silloin yksi juuri perustamamme Suomen Ekopsykologian yhdistyksen, Metsänpeitto ry:n perustajajäsenistä. Yhdistys perustettiin, koska sen enemmistön muodostavat ekopsykologit ovat löytäneet monien mielenterveysongelmien taustalta epäterveen, epäkunnioittavan ja taloudellisia voittoja pääasiallisesti havittelevan metsäpolitiikan. Joidenkin heidän asiakkaittensa masennus- ja ahdistusoireet liittyivät suoraan rakkaiden metsämaisemien tai muun elinympäristön raiskaamiseen. Itsekin jouduin ensi töikseni taistelemaan kesälomasaareni satumetsän tuhoamista vastaan. UPM Kymmene oli päättänyt yllättää 60 hehtaarin saarelle kesämökkinsä rakentaneet omat työntekijänsä: vaivihkaa, juuri ennen lomia lintujen pesimäaikaan;  ilman minkäänlaista varoitusta, se toimitti saareen metsäkoneensa ja raivasi sille monen metrin levyisen ajoväylän.  On varsin paljastavaa, etteivät suomalaiset enää osta metsää vaan ”hakkuuoikeuksia”!” Hyöty metsäjätille oli minimaalinen, mutta sen työntekijöille sorvaama aukko metsämaisemassa varmaan pilasi monen lomat—puhumattakaan sielunvammoista.  

 Rauduskylän opisto jatkaa sitä kristinuskon ihmiskeskeistä ja epädemokraattista perinnettä, joka on nimetty ”luonnonherruudeksi”, ja jossa rahan valta harppaa röyhkeästi seurakuntalaisten ja kunnan muiden asukkaiden henkisen hyvinvoinnin ylitse.  Myös kunnallisesta taloudenpidosta ja ”metsänhoidosta” ollaan tekemässä asiantuntijavetoisia näennäisen epäpoliittisia toimintoja, joissa ei juuri kysellä kuntalaisten tuntoja, toiveita ja näkemyksiä, eikä kunnioiteta kunnallisen itsehallinnon periaatetta. Kuntalaisilla tulisi olla itsellään valta päättää tietyn taajaman, kylän tai lähiön profiilista. Niin Voikkaalla kuin Jäälissä sain aktivismillani estettyä tuhoisimmat ”puistoistamis-operaatiot” ainakin oman tienooni suhteen. Mitä passiivisemmin kuntalaiset suhtautuvat oikeuksiinsa, sitä yleisemmin tulemme kuitenkin näkemään vastaavanlaisia pyrkimyksiä tuhota  elinympäristöämme verukkeella että se pelastetaan juuri tuhoamalla se! Ylivieskassa opiston lähellä asuville kuntalaisille ei ilmeisesti annettu mahdollisuutta edes reagoida ennen kuin heidän mielenmaisemansa tuho oli jo tapahtunut.  Vallan keskittämisestä pienelle päättäjäporukalle on tullut tehotaloutemme ja sen tuottavuuspsykoosin tyypillisimpiä juonteita. Suomen Ekopsykologian yhdistys voisi auttaa näitä tehotalouden tuottavuuspsykoosiin sairastuneita kansalaisia, jotta he heräisivät toimintansa sosiaalisiin vaikutuksiin. Olisi korkea aika, että kirkon ja kuntien juhlapuheet ”hyvinvoinnin edistämisestä” näkyisivät konkreettisena kuntalais- ja kansalaismielipiteen kunnioituksena, ja kuulemisena. Tarvitsemme ilmeisesti huippukampanjaa siitä, etteivät metsämme ole suurelle osalle suomalaisia suinkaan ”hakkuuvajeesta kärsiviä ryteikköjä” vaan psyykkisesti elintärkeiden metsänhenkien ja olioiden, muistojen, eheytymisen, voiman, henkisen ravinnon pyhiä tyyssijoita. On syytä myös muistuttaa, että luonnolla ja sen eläimillä on niilläkin itseisarvonsa, oikeutensa tehotalouden ja tehoseurakuntien varainhankinnan tuolla puolen.

Kaarina Kailo

Suomen Ekopsykologian Yhdistys Metsänpeitto

Varapuheenjohtaja

Dosentti, Oulun yliopisto