Suomen kunnat painiskelevat tunnetusti talouden tasapainoitusohjelmien edellyttämien”säästöpaineiden” kanssa. Suomen hallituksen olisi korkea aika muuttaa rahoitusvajeeseen johtanutta suuntaansa, ja palauttaa vuosikausien ajan vähennettyjä valtionosuuksia. Sen tulisi myös siirtyä korvamerkittyihin satsauksiin varsinkiin niillä palvelu-alueilla (vanhukset, mielenterveystyö, väkivallan ehkäisy), joista on leikattu viime vuosien paniikkiratkaisuissa eniten. Meidän kaikkien tulee toimia sivistysvaltion periaatteiden mukaan: yksittäisen yhteiskunnan tasosta kertoo miten se huolehtii kaikista haavoittuvaisimmista kansanryhmistä.
               Suomessa on lopultakin saatu alulle toimintaohjelma naisiin kohdistuvan väkivallan torjumiseksi, mm. EU:n huomautusten saattelemana. Viime aikoina on myös alettu käsitellä väitteitä Suomesta Euroopan väkivaltaisimpana ”vaimonhakkaajien” maana. Mm. miesliike on protestoinut kirkon miespäivillä ja mediapaneleissa tätä vastaan, väittäen jopa, että naisjärjestöjen tilastot ovat propagandaa. (Itse asiassa naisjärjestöt tukeutuvat poliisilaitoksen ja eri alojen tutkijoiden tutkimuksiin eivätkä tuota itse tilastoja!). Nuorten naisten väkivalta on kyllä huolestuttavasti nousussa, ja siihen tulee puuttua järeästi. Mutta ei tule myöskään tarkoitushakuisesti viitata tilastoihin, jotka perustuvat vain kuuden ihmisen haastatteluihin, ja johon jotkut miestutkijat perustavat väitteensä naisten ”suuremmasta” väkivallasta. Vaille huomiota sukupuolten väkivalta-kilpailuttamisessa on kuitenkin jäänyt mistä väkivalta juontaa rakenteellisella, kasvatuksellisella, kulttuurisella ja uskonnollisella tasolla, ja mitä siis voidaan tehdä sen poiskitkemiseksi epäkiitollisena ”maan tapana” ja kulttuurisena perimänä. Lisäksi olisi syytä ottaa esiin ja ottaa mallia lukuisista rauhanomaisista yhteisöistä ja yhteiskunnista tänään ja menneisyydessä, jossa väkivalta on onnistuttu kitkemään pois, tai sitä ei tunneta lainkaan siinä mittakaavassa kuin nykymaailmassa.
 
Kaiken väkivallan torjuminen on kuntien tehtävä, josta se ei saa lipsua säästöpaineiden verukkeella. Kysymys ei ole sitä paitsi säästöistä, sillä väkivallan osapuolien ja sijaiskärsijöiden kohdalla on kyse jättikustannuksista, niin sosiaalisesti kuin yhteisöjen kestävyyden ja työelämän toimivuuden kannalta.
Talousjohtajille tiedoksi, Suomessa pelkästään naisiin kohdistuvan väkivallan seurauksien hoitokustannukset ovat huikeat: välittömät kustannukset ovat noin 50,5 miljoonaa euroa vuodessa, jos huomioidaan myös välilliset kustannukset, niin lähes 170 miljoonaa euroa. Lisäksi vuosittain menehtyy 20-40 naista lähisuhdeväkivallan uhrina.
               Viranomaisilla on vastuu puuttua väkivaltaan ja huolehtia siitä, että Suomi noudattaa kansainvälisiä ihmisoikeuksia ja perusoikeuksia. Lähisuhdeväkivalta ei ole perheen sisäinen yksityisasia. Kansainväliset ihmisoikeusnormit joihin Suomikin on sitoutunut, edellyttävät tähän väkivaltaan puuttumista.  Rikoslakia muutettiin 1990-luvulla niin, että perheväkivalta on rikos.
               Rauhanmies Gandhilta kysyttiin mitä hän on mieltä länsimaisesta sivistyksestä. Hän vastasi: ”Hyvä idea!” Länsimaisen edistyksen varjopuoli onkin eliittivetoinen politiikka, jonka myötä väkivallan taloudellis-sosiaalisten edellytysten on annettu viime vuosikymmeninä kasvaa hillitsemättömästi. Köyhtyminen ja syrjäytyminen luovat otollisen maaperän väkivallan kasvulle.  
 
Dosentti Kaarina Kailo,on johtanut kahta Suomen Akatemian väkivalta-hanketta
 

 
 
 
 
 
 
 



--