Aikamme kestoteema kunnanvaltuustoissa, medioissa ja kuntaseminaareissa on väite,  että suurin tulevaisuuden uhkamme ovat eläkepommi sekä huoltosuhdekriisi. Ensinnäkin, eläkeläiset eivät ole pommeja, vaan elämänsä ajan hyvinvointivaltion sekä isänmaan puolesta uurastaneita kansalaisia, jotka ansaitsevat tulla kohdelluiksi ihmisarvoisesti. He eivät ole resurssirasite, loppusijoitustaan odottava menoerä kuntakriisissä tai pörssiyritysten tuottoisa sijoituskohde.

On tarpeen vahvistaa erilaisia Suomessakin yleistyneitä senioriliikkeitä ja –adresseja, sekä tukea mm. Sirkka-Liisa Kivelän ansiokasta työtä geriatrian kehittämiseksi sekä vanhusten lääkeväkivallan suitsimiseksi. EU:hun tarvitaan myös erityinen komissaari huolehtimaan jäsenmaiden puolustuskyvyttömimpien kansalaisten perusoikeuksista, joihin kuuluu nimenomaan oikeus riittävään huolenpitoon, hoivaan ja hyvään vanhuuteen.

EU:n asiakirjoista ei löydy vanhuuspoliittisia linjauksia tai ohjelmaa, joka edustaisi ikäihmisten omia tarpeita ja jotka olisivat sitovia miniminormeja tai hoivatakuita. Päinvastoin, ikääntyviä lähestytään samoin kuin nuoria ja palkansaajia; pohditaan keinoja miten EU:n taustalla lobbaavat suuryritykset ja ylikansalliset ketjut voisivat päästä sisämarkkinoiden avulla hyötymään tuottoisiksi ja pomminvarmoiksi sijoituskohteiksi määritellyistä kasvavista hoivamarkkinoista. Koska yritysten velvoite on takoa voittoa, vanhustenhuollon vapauttaminen ahneiden suuryritysten reviiriksi on lyhytnäköistä, raadollista ja riskialtista. Kuten mm. Oululehti kertoi 3.5.09, monet yksityiset palveluntarjoajat säästävät henkilökunnassa ja jopa ruoka-annosten suuruudessa lisätäkseen voittomarginaaliaan. Koska vanhusten hoito on kallista myös kotona, tehokkuutta ja samalla tuottoisia innovaatioita otetaan käyttöön vanhusten ”avuksi”: on älyvaippoja, -mattoja ja etävideopalveluita. Helsingissä on ollut koekäytössä vanhustenruokinta-automaatti. ”Menumat” on ateria-automaatti, johon voidaan ladata viikon ateriat, niin että muutenkin yksinäiseltä vanhukselta viedään se pienikin elävä ihmiskontakti. Ruokinta-automaatti vanhuksille on kuin koneistetun lypsykoneen käyttöönotto navetoissa.

Tämä markkinavetoinen peli on puhallettava poikki ja verovarojamme käytettävä julkisten ja julkisesti valvottujen palvelujen vahvistamiseksi sen sijaan että sallitaan kunnallinen huutokauppa sillä, kuka suostuu halvimmalla hoitamaan vanhukset. Suurin pommiuhka tulevaisuudessa on demokratian ja perusoikeuksiin perustuvan palveluntarjonnan alasajo ja korvaaminen kovalla kilpailutaloudella. Vaikka talouskasvu olisi kuinka vahvaa tulevaisuudessa, tärkeintä on miten kasvun hedelmät jaetaan—eikä mikään anna nykyeetoksessa viitteitä, että ne haluttaisiin edelleenkään jakaa tasapuolisesti.  

Eläkeläisten määrää kasvattaa muukin kuin suurien ikäluokkien tulo eläkeikään, mutta on helpompi syyttää ikäihmisiä kuin talouselämää ja päättäjiä. Niin terveys- kuin vanhuspalveluihin käytetyt menot jäävät Suomessa huomattavasti alla muiden Pohjoismaiden tason. 2000-luvulla eläkkeiden taso ja yksityisten palvelujen hintojen kuilu on vain syventynyt.

Julkisuudessa on huolestuttu tulevasta työvoimapulasta, mutta silti kuntien tuottavuusohjelmilla työntekijöistä pyritään eroon. Huolen aiheena on erityisesti väestön vanheneminen ja se että he juuri tulevat tarvitsemaan paljon hoivapalveluja. Työvoimapulaa akuutimpi ongelma on hallituksen linjauksilla aiheutettu rahoitusvaje. Jos keskimääräinen vanhainkotipaikka maksaa kolme kertaa enemmän kuin keskimääräinen eläkeläinen saa eläkettä, niin on turha syyttää ongelmia vain mystisesti tapahtuneesta työvoimavajeesta. Senkin on annettu syntyä.

EU-vetoisella yksityisten eläkevakuutusten käyttöönotolla on myös  myös pimeä puoli, josta ei juuri puhuta: ihmisten eriarvoisuus kasvaa olennaisesti. Valtaväestön eläke-edut heikkenevät, mutta varakkain ja muutenkin etuoikeutettu osa kansalaisista jää yksityisten eläkevakuutusten turvin runsaalle eläkkeelle terveinä, hyväkuntoisina ja nuorina. Vanhuksemme ansaitsevat parempaa. Vastakkainasettelu nuorten ja vanhusten oikeuksien välillä on sekin tarkoitushakuista. Näin hämärretään, että molempien asiat voidaan hoitaa kuntoon jos siihen löytyy tahtoa. Suomi on edelleen rikkaampi kuin koskaan ennen. Vain sen päättäjien moraali on köyhtynyt tasolle, joka hävettää.

On korkea aika edistää lainsäädäntöä ja asenteita niin kansallisesti kuin EU:ssa, joiden avulla ikäihmisistä huolehtimisesta tehdään kunniakysymys eikä yritysten kilpailukykyä heikentävä menorasite.

Vappu, kevään ja uuden kasvun aika on perinteinen aika kyseenalaistaa kaikkia sellaisia herruusjärjestelmiä, jotka alistavat ihmisyyden, palkansaajat, eläimet ja ympäristön talouselämän mahdille.  Tätä vappua varjostavat lisääntyneet irtisanomiset, finanssi-, eko-, ilmastonlämpenemisen ja ruoanhinnan nousun kriisit ja nyt aivan uusi varjo horisontissa—sikainfluenssa. Onko sekin seurausta samasta höllennetystä valvonnasta kuin finanssilaitosten vastuuton riskitoiminta?

Globaali heinäsirkka- ja kilpailutalous on sääntelystä vapautetun pääoman tavoin liitänyt ja levinnyt  mantereelta toiselle hamuamassa halvinta työvoimaa, heikoimpien työsuojelulakien ja ympäristösuojelun vapaakauppa-alueita ja muita voittoja kasvattavia etuja.  EU:kin sallii monikansallisten yritysten hyötyä tästä kyseenalaisesta kilpailukyky-edusta: EU:ssa kyllä pyritään säännöstelemään pieninkin hygieenisyyteen liittyvä asia, mutta kilpailuetua etsitään maista, joissa kaikentasoinen ympäristösäätely ja työelämän säädökset ovat heikkoja.

Suuryritykset ovat jättäneet jälkeensä moninaisille riskeille altistettua kertakäyttö­-työvoimaa, kaadettuja metsiä, tuhottuja paikallistalouksia ja työttömyyttä. Näiden ylikansallisten heinäsirkkaparvien rinnalla, niiden kilpailukyvyn lisäämiseksi, Maailmanpankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto IMF ovat tukeneet tehomaataloutta, agrobisnestä, ruoka-, vesi- ja energiakeinottelua,  ja kaiken mahdollisen yhteiskunnallisen toiminnan alistamista rahanvallalle, yksityistämiselle ja talouseliitin intresseille. Myös EU:n Lissabonin strategia alistaa sosiaalisen eli ihmiskasvoisen kehityksen taloudelliselle ulottuvuudelle, antaen tukensa arvopohjalle, jossa suuryritysten edut menevät jopa ympäristö- ja tasa-arvolakien edelle. Mikään ei saisi toimia esteenä yrittämisen vapauksille. Seuraukset ovat yhä pelottavampia.

Eko-, ilmasto-, finanssi- ja ruokakriisi juontavat kaikki osittain uusliberalistisen globaalitalouden arvoista—tai pikemminkin arvo-, demokratia- ja yhteisvastuun  vajeesta. Viimeisin kriisi—sika-influenssa—on joidenkin tutkijoiden mukaan sekin kytköksissä ahneuden ja tehomaatalouden maailmankuvaan.

Tehokanalat, tehonavetat, tuottavat hikipajat ja tehostettu moraalittomuus, ekososiaalinen vastuuttomuus  ovat oivallinen maaperä kaikille niille riskeille, jotka löytyvät hullun lehmän taudin ja toisaalta geenimanipulaatioon palautuvien ympäristöriskien taustalta. Tätä talousmallia kutsutaan frankenstein -tieteeksi ja toiminnaksi, sillä sen innovaatio-hakuisuus on jo johtanut monien tautien karkaamiseen koelaboratioiden ulkopuolelle, vaarantaen kansalaisten ja kansantalouksien terveyden kautta maailman.

Joissakin tutkijapiireissä on esitetty epäilyksiä, että myös sika-influenssa on seurausta niistä asenteista, joilla talouskasvua edistetään lyhytnäköisesti hyödyntämällä vapaariistoalueiden heikkoa ympäristö- ja muuta lainsäädäntöä.  NAFTAn, Pohjois-Amerikan vapaakauppasopimuksen myötä myös Meksiko, josta sika-influenssa alkoi pakotettiin siirtymään mm. jättisikaloiden malliin. Tutkija ja yhdysvaltalainen professori Robert Wallace ja muut tehotalous- tutkijat epäilevät yhteyttä rakennesopeuttamisohjelmien, jättisikoloiden, hygienia-laiminlyöntien sekä sika-influenssa välillä.

Tosin joukkoon mahtuu uusia salaliittoteorioita koskien koko influenssan muodostamaa vaaraa ja sen lääketeollisuudelle suomaa hyötyä.

Oli miten oli, kehitysmaatkin ollaan tarvitsemiensa lainojen ehtoina pakotettu erikoistumaan tehotuotantoon ja vähentämään tai luopumaan pienimuotoisista kotiviljelmistä ja karjanhoidosta. On kehitetty kokonaisia sika- tai siipikarjakaupunkeja, joiden mittakaavaetujen on uskottu edistävän iänikuista rajallisessa maailmassa rajatonta talouskasvua, tuottavuutta ja tehokkuutta.

Toisenlainen maailma on kuitenkin mahdollinen, ja se löytyy niin historiasta kuin vaihtoehtoisista elämäntalouksista jopa tänään. Elämäntalous on vaihtoehtoisissa kansalaisjärjestöverkostoissa kehitelty yhteiskunnallisen ja poliittisen järjestelmän ja järjestäytymisen maailmankuva, jolle löytyy esikuvia pyyntikulttuurin ajalta ja luonnonkansoilta. Vappu on uudelleensyntymisen kevätjuhla ja työväen oikeuksien esiinnostamisen aikaa. Ja punavihreä vasemmisto antaa POSITIIVISEN TULOSVAROITUKSEN. Me käännämme maa-ilman suuntaa itsetuhoisasta kulutuskansalaisuudesta omavaraistalouden, lähi- ja suoran demokratian suuntaan, ja otamme takaisin sen mikä kuuluu luonnon lahjana meille kaikille: energian, veden, ruoan, työn, kohtuuhintaisen asumisen ja elämisen.  Toimikaamme  possujenkin  oikeuksien puolesta, ja muistakaamme oma vastuumme: me olemme vain vuokralaisia tällä maapallolla, jota lainaamme tulevilta sukupolvilta. Meidän tulee säilyttää se ekososiaalisesti kestävän tulevaisuuden hengessä niin lastenlastenlapsillemme kuin muille lajeille. 

Punavihreän vasemmiston kurssit nousevat kuin versot keväällä.

Lissabonin strategiassa Euroopan unioni asetti itselleen uuden päämäärän seuraavaa vuosikymmentä varten: siitä on tultava maailman kilpailukykyisin ja dynaamisin tietoon perustuva talous, joka kykenee ylläpitämään kestävää talouskasvua, luomaan uusia ja parempia työpaikkoja ja lisäämään sosiaalista yhteenkuuluvuutta”. Miten tämä näyttäytyy asenteissa vanhuksiin?

EU:n säädösasiakirjoissa ei ole erityistä vanhuuspoliittista ohjelmaa, vaikka syrjimättömyys esimerkiksi iän tai sukupuolen perusteella löytyy niiden jalolta kuulostavista (ei-sitovista) periaatteista. Nyt on kuitenkin äänestetty (huhtikuu 2009) uuden syrjimättömyysdirektiivin puolesta, joka kieltää syrjinnän mm. iän perusteella. Nähtäväksi jää miten direktiivi ottaa tuulta ja mihin se johtaa käytännön tasolla....

Ns. lehmädirektiivi, jonka mukaan lehmiä tulee ulkoiluttaa 60 päivää vuodessa, kiteyttää EU-linjausten arvopohjan, johon uusi direktiivi ei välttämättä tuo merkittävää muutosta. Vanhuuspoliittisten ihmisoikeusdirektiivien sijaan, EU huolehtii lehmien kunnosta, sillä tuotantoeläiminä niillä on taloudellista merkitystä. Se, että Euroopan sosiaalinen ulottuvuus on alistettu elinkeinovetoisille tavoitteille merkitsee juuri sitä, että ydinarvona ovat tehokkuus ja talouskasvun edistäminen pienituloisista vanhuksista huolehtimisen sijaan.

EU: suhtautuminen vanhuksiin onkin varsin ristiriitaista. Unionia kiinnostaa ennen kaikkea vanhustenhuolto tuottavana sijoituskohteena ja se satsaa ennen kaikkea keinoihin, joiden myötä ikääntyvät työntekijät saataisiin pysymään tuottavina työelämän jäseninä pitempään.

Vaikka useimmat vanhukset varmaankin haluavat asua mahdollisimman pitkään kotona, on outoa tehdä siitä strateginen linjaus, ikäänkuin dementoituneiden ja muuten jatkuvaa läsnäoloa ja hoivaa tarvitsevien määrä voitaisiin estää linjauksilla. Supistamalla julkisten, kohtuullisiin omavastuuhintoihin perustuvien palvelujen määrää, luodaankin edellytyksiä Euroopan yritysten kilpailukykyä edistäville sisämarkkinoille. Kapeata hoitonäkemystä sekä siihen vaikuttavaa hoidon ja palvelujen aliresurssointia voikin pitää yhtenä institutionaalisen syrjinnän muotona, ellei suoranaisena vanhuksiin kohdistuvana väkivaltana.

Vanhenevien ihmisten sosiaalista asemaa huonontaa myös työelämä-keskeisyys ja hyödyllisyyttä painottava näkemys ihmisyydestä; ihmisen arvon määrittää hänen roolinsa työelämässä sekä lisääntyvästi myös hänen vaurautensa. Eläkeläisten enemmistö on pienituloista.  

EU:hun on mielestäni vaadittava perustettavaksi erityinen kansalaisten tasavertaisuuden kommissaari, jonka tehtävänä olisi laatia sitovia lakeja ja direktiivejä ennen kaikkea  pienituloisten vanhusten turvaksi ja sanktioida tahoja, jotka eivät toteuta direktiivien henkeä. On riski, että se jää muutoin pelkäksi sananhelinäksi.

Tämä on lisäksi ennen kaikkea tasa-arvokysymys sillä mitä vanhemmaksi eletään, sitä enemmän vanhusten joukossa on  vanhemmuuden sosiaalisten kustannusten tähden pienellä eläkekertymällä sinnitteleviä naisia, jotka nyt itse tarvitessaan huolenpitoa jätetään usein heitteille. Toiseksi, naiset asuvat miehiä useammin yksin miesten eläessä useammin kiinteässä parisuhteessa. Köyhyys näyttää kasaantuvan myös meillä näille naisille. Yksinasuminen on myös kallista. Englannissa monet vanhukset joutuvat jo valitsemaan syömisen tai lämmittämisen välillä ruoan, energian ja kiinteistöveron korotusten myötä.

Arjen pienet pyhät hetket kuten yhteinen ruokailu tulee sisällyttää hyvän vanhuuden perusoikeuksiin. EU:sta muodiksi muokattu hoivaeetos on kuitenkin aivan muuta; nyt, kuten l950-luvulla, käydään huutokauppaa siitä, kuka hoitaisi seniorit halvimmalla, tai mikä pörssi onnistuisi saamaan heidät tuottoisaksi sijoituskohteekseen. On häpeällistä kohdella vanhuksia toisen luokan kansalaisina. Kiittämättömyys ei saa olla maailman palkka.  

Pienituloinen yksinhuoltajanainen kertoi hiljan erään lehden mielipidesivulla kokemastaan taloudellisesta takaiskusta: koska hänen alaikäinen poikansa oli ansainnut hieman rahaa yli kolmen kuukauden ajalta, toimeentulotukea perittiin äidiltä yllättäen takaisin takautuvasti. Muistuu mieleen erilaisia muitakin tapauksia, jossa pienituloisten päiväkotihoitajien tai vanhusten saamia vaatimattomia ylimaksuja on peritty takautuvasti. Tulee mieleen, että toki lakeja ja säädöksiä on noudatettava, jopa silloin kun lopputulos on kohtuuton. Vai onko? Uskoni lakien merkitykseen on kuitenkin joutunut koetukselle viime aikoina. Jo kuntatyössä näen, kuinka heppoisesti suhtaudutaan tasa-arvolakiin, työsuojelulaista puhumattakaan. Kun valtaa keskitetään yhä enemmän yhtiövallan suuntaan, ja demokratia on alennusmyynnissä, on syytä huolestua myös kaksinaismoraalisesta  lainsäädännöstä ja -tulkinnoista. Siinä missä varsinkin puolustuskyvyttömiltä uhrautujilta ollaan valmiita viemään tuhkatkin pesästä, ja palkkamalttia peräänkuulutetaan jälleen Sote-aloilla, miesvaltaisen finanssialan menetyksiin löytyy elvytysrahaa.  

                      Yksi yksittäinen esimerkki  riittää kuvaamaan, kenen hyväksi lakeja Suomessa tulkitaan ja kuinka kaksinaismoraalisesti maksuja ja veroja peritään. Esko Seppänen kertoo (2009) että ulkomaalaisen osingonsaajan piti toimittaa osinkoa maksaneelle pörssiyhtiölle yhteystietonsa tai suomalaisyhtiön tulisi pidättää 28 prosentin vero, mitä ne eivät kuitenkaan tehneet.  2000-luvun alun 5 000 000 000 000 euron vuosittaisista osingoista valtiolle oli jätetty tilittämättä ennakonpidätyksiä l 000 000 000 euroa vuodessa. Ei ihme, ettei kasvun hedelmistä jää jaettavaa. Talouslakien asiantuntijana Seppänen teki valituksen oikeuskanslerille, joka teki päätöksen: ”vallinneissa olosuhteissa ja erityisesti yhtiöiden luottamuksensuojan huomioon ottaen on pidättyminen maksuunpanoista ollut perusteltua.” Ns. ”vallinneet olosuhteet” olivat yksinkertaisesti se, että lakia oli rikottu, ja ’yhtiöiden luottamuksensuoja’ taas oli syy lain rikkomisen hyväksymiselle!” (Seppänen 2009).

Ei siis ihme, jos kansalaisten luottamus reiluun peliin, korruptiosta vapaaseen Suomeen ja reiluun politiikkaan on koetuksella finanssikriisin jälkimainingeissa. Joukkoirtisanomisella uhkaillut hoitohenkilökunta (Tehy) saatiin oitis kuriin pikaisesti käyttöönotetulla pakkolailla. Olipa kyse kannustin-ohjelmia sääntöjen vastaisessa hengessä tulkinneista optioherroista tai ulkomaisista osingonsaajista, valtiovalta kertoo olevansa voimaton puuttumaan vääryyksiin. Missä viipyy Lex Lilius, jolla valtiovalta voisi periä takaisin ansiottomat pörssituulien ja päästöjen tuomat voitot? On käsittämätöntä, että Liliuksen vuositulot ovat moninkertaisesti suuremmat kuin koko Suomen mielenterveysbudjetti. Eivätkä päättäjäressumme voi asialle yhtikäs mitään!

Myös kirkoissa alkavat säästötalkoot. Miltä meno näyttäisi jos kirkkokin omaksuisi tilaaja-tuottajamallin, jolla julkista hallintoa on ohjattu EU:n johdolla elinkeinovetoiseen suuntaan?  Menokuri-mallin puhtain tavoite on edistää vapaiden markkinoiden vapauksia ja laajentumista sekä tehdä kaikista elämän alueista kauppatavaraa, eriarvoisuudesta piittaamatta. Mallin myötä konsultit voisivat ulottaa arviointi- ja roolileikki-bisneksensä seurakuntiin sopeuttaakseen henkilökunnan rakennemuutoksiin.

Näin siinä käy: papit ja diakonissat, haudankaivajat ja suntiot alkavat  käyttää suurimman osan aikaansa toimintojensa tarkkaan kirjaamiseen läpinäkyvän kustannustietoisuuden nimissä. Piispat ja elinkeinoelämän johtajat alistavat papit kehityskeskusteluihin ja palkkaus suhteutetaan jumalanpalvelusten vaikuttavuuteen, käännytettyjen ja seurakuntalaisten määrään. Papit kannustetaan kilpailemaan, ja he kiistelevät pian siitä, kuka saa vetää juhlapyhien jumalanpalvelukset: täydet salit lisäävät tulospalkkioita.  Pahoinvointia lievennetään konsulttileikeillä, joissa leikitään yhteisöllisyyttä, vanhojen aikojen muistoksi. Resurssit uudelleenkohdennetaan massatapahtumiin. Kovan tuoton tilavuokria sovelletaan jopa harrastustoimintaan, joten erilaiset opintopiirit korvataan sijoitus- ja kirkkoyrittäjyysseminaareilla. Missit, formulatähdet ja hallituksen salarakkaat piristävät raamattupiirejä, ja kirkko pursuaa väkeä. Nuoriso-, lapsi- ja vanhustyötä karsitaan niiden heikon tuoton tähden. Ostovoimaiset voivat tilata laaturippileirejä. Kirkko muuttaa ydintehtävänsä vastaamaan paremmin muuttunutta toimintaympäristöä—henkimaailman globalisaatiota. Ruoka-apu on nyt vanhakantainen muisto 70-luvun taistolaisuudesta. Perhetyö ulkoistetaan markkinoille resurssirasitteena. Papit saarnaavaat nopeammin ja tehokkaammin, ja lopulta vapautetaan kirjoittamasta ne itse. Kirkon saarnakonserni myy ja tuottaa standardoituja valmissaarnoja kvarttaaliteemoilla kirkon anekauppavision mukaisesti.

Kauneimmat joululaulut- tapahtuma tuottaa suurimmat voitot. Hautausmaa- käynneistä veloitetaan ja puistoihin on sisäänpääsymaksu. Saarnojen sisällöt sopeutetaan asiakkaiden toiveisiin ja liike-elämän tavoitteisiin, ja asiakasgallupit ja pappiarvioinnit ovat osa jumalanpalvelusta. Tuottamattomat papit voidaan erottaa helpommin ja ilman valitusoikeutta työsuhteissa, joten kirkon virat poistetaan. Palkkauksen henkiosa sopeutetaan suoraan suosioon. Kirkosta eronneiden määrä korreloi koko henkilökunnan palkkioihin. Näin kaikki motivoituvat työntekoon ja kirkon tehokkuus ja tuottavuus kasvaa. Mitä enemmän papit hankkivat ulkopuolista rahoitusta ja lahjoituksia, sitä enemmän he tienaavat ja seurakuntaa tuetaan.

Harvaanasuttujen alueiden kirkot lakkautetaan ja korvataan etäjumalanpalveluspalveluilla korvausta vastaan. Demokratia on liian kallista. Asiakkaat kilpailuttavat seurakuntia niiden tarjoamien elämysten pohjalta.  Kirkkoliitossijoitukset kiinnostavat monikansallisia sijoittajia niiden mittakaavaedun ansiosta. Lopulta seurakunnista muodostetaan  monipörssiyhtymiä ja kirkot vapautetaan säätelystä. Niiden autonomiaa lisätään keskittämällä päätös- ja budjettivalta pienelle huippuhallitukselle, jonka enemmistö koostuu elinkeinoelämän edustajista. Näin henkiset arvot eivät pääse vääristämään kirkkokonsernin liiketoimintaa. Työsuhteessa tehdyt saarnat ovat kirkkokonsernin omaisuutta, ne patentoidaan. Konsernia hoitaa lopulta ylikansallinen kirkkopörssi, jonka omistajaenemmistö koostuu amerikkalaisista.

Papit alkavat saada  osan palkkaansa pääomatulona ja säästävät veroissa. Lopulta vain harva tietää mihin kirkon tuotot valuvat, ja huippupappien palkat muuttuvat liikesalaisuuksiksi. Oy Kolehtikonserni Ab nostaa Suomen kilpailukyvyn ja talouskasvun takaisin huippuunsa. Fantastic, huutavat ministerit Katainen ja Virkkunen. Osa papeista vaurastuu ennennäkemättömästi kun yrittämisen riskit siirretään kirkon työntekijöille. Hulppeat optiot piispoilla lisäävät Suomen kilpailukykyä ja veropohjaa. Ne eivät ole keneltäkään pois, EK esittää. Piispojen optiot koituvat kansan hyväksi.

Kirkkosihteerit, diakonissat ja kanttorit pakotetaan yrittäjiksi ja kilpailun myötä he suostuvat töihin puolella entisestä palkastaan. Jälleen säästöjä! Ihanaa leijonat ihanaa! Jatkuvan arvioinnin ja kilpailutuksen (sekä ulkoistamisuhan myötä) jyvät voidaan noukkia akanoista, ikääntyneet korvataan nuorilla. Kirkkoherrat kehittelevät  kirkkobonuksia, sillä on epäoikeudenmukaista maksaa samaa palkkaa populisti- ja huippupapeille. Laiskat, työttömät ja itsensä syrjäyttäneet pääsevät kirkkoon pientä työpanosta vastaan. Köyhyys on kadonnut kirkon piireistä, sillä sen hoito on ulkoistettu markkinoille. Kirkko ei jaa enää leipää vaan leivoksia.  

Oi pörssimaailman herra, päästä meidät pahasta rahasta. Kuolevan kädestä ei voi pitää nopeammin, lohtua ja rakkautta sairaille ei voi suorittaa tuottavammin, välittämistä ja henkistä läsnäoloa ei voi kilpailuttaa. Köyhät, vammaiset ja nälkäiset eivät ole säästökohteita emmekä maksa veroja, jotta talousjohtajat voisivat kilpailla globaalitalouden tase-markkinoilla siitä, kuka tekee kipeimmät päätökset.

Olipa nousu- tai laskusuhdanne, kunnanvaltuutettuja painostetaan ”kipeisiin päätöksiin” julkisten palvelujen supistamiseksi. Säästöistähän ei ole kyse, vaan julkisen sektorin radikaalista supistamisesta EU:n Lissabonin strategian mukaisesti.

Kiimingin valtuustoseminaarissa Iso-Syötteellä alustanut professori Harisalo teki harvinaisen selväksi sen, miltä arvopohjalta kuntien säästösirkkeleitä pyöritetään rakenneuudistusten kiihdyttämiseksi. Hallintotieteiden asiantuntija kuvasi uusliberalistisen menokurin ja julkisjohtamisen (tilaaja-tuottajamallin) historiallisia taustoja ja palvelujen tulevaisuutta. Esitys poikkesi yleisemmästä linjasta, jossa menokuria puolustellaan sillä, että hyvinvointivaltio voidaan pelastaa vain ajamalla se alas. Tämän varsin ristiriitaisen väitteen sijaan Harisalo myönsikin suoraan, että on kyse ”kaikkien vapaudesta” tuottaa palveluja ja kuntamonopolin purkamisesta palvelujen tuottajana: tulevaisuudessa kuluttajat ja tuottajat muokkaavat palvelut mieleisekseen kysynnän ja tarjonnan avulla. Seuraako markkinavoimien näkymättömän käden myyttiä siis viidakon laki? Erikoisia olivat Harisalon tulkinnat vapaudesta. Kun vasemmistohenkinen vapauden ja tasavertaisuuden käsitys painottaa kaikkien perusoikeuksiin pohjautuvaa oikeutta riittävään toimeentuloon, työhön ja julkisiin palveluihin (lopputuloksen tasa-arvo), oikeistovapaudet rajoitettiin hänen alustuksessaan vapauteen tuottaa ja valita (samanlaisten mahdollisuuksien tasa-arvon myytti). Itse asiassa EU:n neljä vapautta ovat rauha, vakaus, turvallisuus ja vauraus. Ne eivät suoraan nostaa valinnan ja tuottamisen vapautta perusturvan ja toimeentulon yläpuolelle. Mutta ovatko nämä vapauden tulkinnat mahdottomia sovittaa yhteen? Suomalainen hyvinvointivaltiohan on ollut eräänlainen vapaan yrittämisen, kapitalismin ja sosiaalivaltion sekatalous. Pohjoismaista hyvinvointivaltion mallia pidetään kansainvälisestikin historian onnistuneimpiin kuuluvana järjestelynä, koska siinä huomioidaan rakenteellisesti laskusuhdanteet,  jolloin kansalaisten sosiaaliturvan ja tukiverkkojen tarve sekä yritystenkin julkinen tukeminen korostuvat. Hyvinvointivaltiota pidetään myös vahvana kilpailukyvyn tukijärjestelmänä, koska tasavertaiset koulutus- ja muut sosiaaliset mahdollisuudet edesauttavat kaikkien lahjakkuusreservien maksimaalista hyödyntämistä. Pienellä Suomella ei ole kilpailukyvyn näkökulmasta varaa pudottaa veneestä niitä, jotka vielä ilman omaa syytään ovat joutuneet työelämän tai omaisuuden suoman yhteiskunnallisen osallisuuden ulkopuolelle. On kuitenkin  eettisestikin kestämätöntä ehdottaa, että ostovoimaisten valinnanvapaus, vapaus valita laadukkaita ja monipuolisia palveluita, menisi esimerkiksi pienituloisten vanhusten, työttömien ja yksinhuoltaja-sinnittelijöiden oikeuksien yläpuolelle. Eriarvoistavaa ei ole kuitenkaan yksityisten palvelujen käyttö ja tukeminen julkisten palveluiden täydennyksenä. Tottakai varakkailla pitäisi olla mahdollisuus ostaa luksustuotteita ja yrityksillä oikeus myydä niitä. Kysymys onkin siitä, miten yhteistä veropottia, yhdessä luodun kasvun hedelmiä jaetaan tasapuolisesti ja oikeudenmukaisesti. Nyt verovaroin tuetaan erityisen vahvasti kansalaisten ja pk-yritysten sijaan suurituloisia ja suuryrityksiä, jotka eivät edes maksa reilua osuuttaan veroista. Päinvastoin kuin muilla tahoilla, heillä on lain porsaanreikien suoma mahdollisuus keinotella yhteisillä resursseilla ja siirtää voittojaan veroparatiiseihin tai aliverotetuksi pääomatuloksi. Ilman valtion säätelyä ja kuntakontrollia, markkinavoimat johtavat vahvimman oikeuksien kasvuun vähäosaisten kustannuksella. Jo nyt finanssikriisi osoittaa, etteivät säästösirkkeleitä ohjaa ja valvo suinkaan markkinoiden näkymätön hyväntahtoinen käsi, vaan ahneus ja voittojen kasvattamisen kylmä laki. Ei ole kyse valinnanmahdollisuuksien laajentamisesta tai oikeudesta ”tuottaa”, vaan yhteisten resurssien, verovarojen ja pääoman röyhkeästä uusjaosta eliitin hyväksi. Se, mitä Harisalo ei kertonut, on miksi universaalien palveluiden arvopohja rakennettiin Pohjoismaiden kansalaisten hyväksi: kun kaikki nauttivat julkisista palveluista, kaikkien yhteiskuntaluokkien jäsenillä on motivaatio maksaa veroja. Kun palautetaan kahden kerroksen väki, kaikki kynnelle kykenevät siirtyvät yksityispalveluiden käyttäjiksi eriarvoistavien palvelusetelien turvin. Varattomille jäävät ensin  rapistuneet tarvehankintaiset minimipalvelut, lopulta Harisalon mallissa ei sitäkään. Amerikanmallissa ja Venäjälläkin monet ovat joutuneet hylkäämään lapsensa, koska eivät pysty ruokkimaan kaikkia. Viron paljon puhuttu löytölapsi on tästä surullinen esimerkki. Inhimillisyys- ja demokratiavaje ovat tulevaisuuden suurin uhka. Eläkepommi sen sijaan saattaa räjähtää silmille, kun vihaisten vanhusten suuriväkinen massaliike vyöryy rollaattoreineen eduskuntaan ja EU-parlamenttiin  vaatimaan lähimmäisenrakkauden ja maataan työllään rakentaneiden ikäihmisten inhimillisempää kohtelua.  Oi ylikansallisen yhtiövallan herra, päästä meidät rahasta ja muusta arvolaman pahasta.

Sääntelemättömän markkinatalouden ylilyönnit ovat realisoituneet julkisen verokertymän ja palvelujen rahoituspohjan romahtamisena ja velkakriisinä. Miljoonien eläkeläisten ja kodinomistajien elämänsäästöt ovat kadonneet sijoituskeinottelun mustaan aukkoon. Monikansalliset yhtiöt ovat keskittäneet valtaansa tavalla, joka on johtanut demokratiavajeeseen niin EU:ssa kuin kuntapolitiikassa. Kilpailutuksilla taataan, etteivät ”kuntamonopoli” ja julkiset tuet ”vääristä” yritysten tasavertaisia oikeuksia hyötyä verorahoista. EU:n Lissabonin strategialla on pyritty ankkuroimaan elinkeinovetoinen ideologia (ilman oppositiota tai mahdollisuutta aidosti eriäviin mielipiteisiin) unionin ainoaksi hyväksyttäväksi talousmalliksi. Myös kunnissa politiikka yritetään korvata näennäis-neutraalilla ”taloudenhoidolla”, ikään kuin toimintojen supistaminen ei olisi tietoista oikeistopolitiikkaa.

Globaali pääoma voi liikkua vapaasti maasta toiseen siirtämässä tuotantoaan heikoimman ympäristönsuojelun ja ay-liikkeen alueille. EU-politiikan ydin onkin yritysten kilpailukyvyn edistäminen veropohjan romahtamisesta ja työntekijäoikeuksista piittaamatta. Yhtiöt ovat kuin heinäsirkkalauma, joka imee hyödyt vapaa kauppa- alueilta ja saatuaan voittonsa, jättää usein jälkeensä tuhotun ympäristön ja hyväksikäytetyn työvoiman—jatkaen sitten ristiretkiään uusiin kohteisiin. Suuryritykset hyötyvät suoraan esim. suomalaisten työntekijöiden verorahoitteisesta koulutuksesta, mutta eivät ole valmiita maksamaan julkisen sektorin verotaakkaa.  Erikoisinta yhtälössä on suuryritysten pyrkimys väistää veroja veroparatiisien tytäryhtiöiden ja muun veronkierron kautta. Ylikansallista liikkuvaa pääomaa ja sen transaktioita on myös vaikeata verottaa internet-kaupankäynninkin yleistyessä. Niinpä verorasitus siirretään tavalliselle kansalle, suhteettomasti vieläpä kaikista pienituloisimmelle, eläkeläisille ja niille, jotka ovat hyötyneet vähiten yhteisillä joustoilla tuotetun talouskasvun hedelmistä. Kiinteistöverojen, ruoan hinnan ja palvelumaksujen korotukset kompensoivat pääomalta keräämättä jääneen tulopohjan vajetta, ja samalla veronmaksajat kuitenkin tukevat näitä heinäsirkkalaumoja. Yhtiövalta vääristää myös pk-yritysten kilpailukyvyn edellytyksiä, sillä niillä ei ole samanlaisia keinoja kiertää veroja ja nauttia jättitukiaisista. Rehellinen pienyrittäjä ei  helpolla  pärjää kilpailutuksessa globaaliketjuille.  

On lukemattomia esimerkkejä valtioiden finanssiyrityksille antamista miljoonatason tukipaketeista, ja siitä, kuinka niitä on käytetty yhä pöyhkeämmin johtoportaan palkitsemiseksi piittaamatta veronmaksajille ja eläkesäästäjille aiheutetuista suurtappioista ja menetyksistä.  Yritysjohtoa myös palkitaan ja motivoidaan porkkanoilla, kun taas työttömiä ja pienituloisia innostetaan lisäämään työpanostaan kepin uhalla. On erikoista, että kuvitellaan yritysjohtajien motivaation paranevan jättibonuksilla, kun taas pienituloisia pakotetaan hikoilemaan toimeentulonsa edestä eväämällä heiltä ne pienetkin tuet, mitkä ovat usein itse asiassa kompensaatio osakkeenomistajia suosivan korporaatiokulttuurin aiheuttamasta työttömyydestä.

On varsin paljastavaa yhtiövallan edustamasta moraalivajeesta, että se vaatii muilta aivan muuta kuin itseltään: kansalaisia ei tulisi holhota ja paapoa julkisilla tuilla ja palveluilla, jokaisen tulisi pärjätä omillaan ja takoa oman onnensa edellytykset. Samaan aikaan pääoman reilua verotusta ja valuuttakeinottelua hillitsevää Tobin- veroa vastustavat yritysjohtajat itse vaativat veronmaksajien tukiaisia niin keinotteluun kuin itse aiheuttamiensa tappioiden lieventämiseen. Vallan keskittämisen ansiosta yhtiöt voivat sosialisoida riskinsä ja yksityistää voittonsa. Ylikansallisen Tobin- veron käyttöönotto keinottelupääoman verottamiseksi ei saa kannatusta ahneuden aristokraateilta, vaikka mitättömän pienikin verokertymä auttaisi ratkaisemaan niin maailmanlaajuisen köyhyyden kuin palveluja uhkaavan verorahojen vajeen. Tälle on looginen yhtiökapitalistinen selitys—jos nälkä ja puute poistettaisiin, ruoan ja energian hinnalla ei voisi keinotella lisää voittoja. Ruokapula (keinotekoinen elintarvikkeiden markkinaehtoinen panttaaminen) pitää ruoan hinnan korkeana, joten nälkä on hyväksi bisnekselle. Jos vesi olisi ilmaista, sekin vähentäisi vesijättien voittoja. Jos globaali yhtiövalta voisi vangita auringonsäteet ja myydä niitä monopolihinnoilla, se tekisi sen. On korkea aika romuttaa yhteisten ekologisten resurssiemme yksityistäminen pienen eliitin etujen nimissä. Toivoa tähän suuntaan onkin, sillä säätelemättömän kapitalismin osakkeet ovat nekin romahtamassa. Kun sosialismi ja kommunismikin kaatuivat vallankeskittämisen tyranniaan, ainoa tulevaisuuden tie on omavaraisuuden, lähidemokratian kehittäminen ja ihmisyyden syväremontti. Ehdotan, että prosessi aloitetaan takaamalla rahanvallasta vapaiden kansalaisjärjestöjen kiintiöity asema niin eduskunnassa kuin EU- parlamentissa. Rahanvallalle on saatava vastavoima, tai maapallon resurssit käytetään lyhytnäköisesti loppuun kilpailukyky-psykoosin voimalla.

Sääntelemätöntä ja muutoin huonosti valvottua markkinataloutta ja finanssialaa edistäneet talouselämän johto ja Suomen vauras vähemmistö tulee velvoittaa osallistumaan  kunnolla uottokriisin aiheuttamien kustannusten hoitoon.  Tämän varmistamiseksi on  palautettava reilumpi, aidosti progressiivinen verotus, varallisuusvero ja porrastettava myös kuntaveroa. On kestämätöntä, että veronmaksajien rahoja käytetään uhkapeluri-yritysten ja pankkien itse aiheuttamien menetysten/riskien sosialisoimiseen, samaan aikaan kun niiden sallitaan yksityistää voittonsa.

Nyt tarvitaan entistä kiireellisemmin EU:n yhteisiä päätöksiä ympäristö-, yritys- ja pääomaverojen vähimmäistasoista. Muuten EU-maiden välinen verotuksen alentamiskilpailu entisestään romuttaa rahoituspohjan yhteiskunnan maksamalta koulutukselta, terveydenhuollolta, eläkkeiltä ja sosiaaliturvalta.

On lisäksi suljettava veroparatiisit ja estettävä kaikin keinoin vapaiden finanssimarkkinoiden mahdollisuudet keinotteluun ja holtittomaan riskinottoon. On tarpeen kehittää ylikansallinen Tobinin veron tapainen vero hillitsemään spekulatiivisia valuutanvaihtokäytäntöjä, sillä pääoman vapaalle liikkuvuudelle tulee löytää vastaavanlainen ylikansallisen vastuunoton tulonsiirto- ja verojenkeruuinstrumentti.

Loistava on Esko Seppäsen Hullun rahan tauti, jossa paljastetaan koko finanssikriisin riskitalous ja globaali pyramidihuiputus. Joitakin esimerkkejä:

Suomen lakisääteisissä työeläkerahastoissa oli vuoden 2007 lopussa 122,4 miljardia euroa. Luvun suuruudesta saa käsityksen, kun pannaan nollat paikalleen: 122 400 000 000euroa. Lain mukaan työeläkeyhtiöiden tulee olla vakavaraisia. Sen valvominen on viranomaisten tehtävä. Pari vuotta sitten vakavarasiuusvaatimusta—yhtiöiden vaatimuksesta-kuitenkin löysättiin, ja sijoituksissa sallittiin otettavaksi suufremia riskejä. Eläkerahaa sai viedä entistä enemmän vapaan keinottelun vapaille markkinoille ulkomaille ja sijoittaa osakkeisiin. (Seppänen 2009, l60)

Suomen työeläkerahastojen arvo on alentunut. Vuoden 2008 kolmella ensimmäisellä neljänneksellä osakkeiden arvon alenema oli l4 000 000 000 euroa. Suurimmat tappiot lienee joutnut kirjaamaan Kuntien eläkevakuutus.

Kun rahasta tuli tiukkaa ja niukkaa, omaisuudet arvot deflatoituvat. Vanhojen lakien mukaan arvonalennukset piti kirjata taseisiin, mutta sitä ei vääriin osakkeisiin uskoneiden työeläkeyhtiöiden vakavarisuus kestänyt. Niinpä työeläkeyyhtiöt vaativat taseidensa pelastamiseksi aivan päinvastaista lakia kuin oli se, jolla niiden vaaatimuksesta riskinotto löystettiin eli ”liberalisoitiin”.

Kun Suomessa valtiovalta on isännättömän eläerahan nöyrä palvelija, hallitus ehdotti lokakuussa 2008 vaikutuksiltaan taannehtivaa lakia itse itsensä vaikeuksiin saattaneiden eläkeyhtiöiden kirjanpidollisen vakavaraisuuden pelastamiseksi. Lain mukaan eläseijoitusten tolellinen arvonalenema saadaan salata rahojen todellisilta omistajilta: nykyisiltä ja tulevilta eläkeläisiltä. Missä sosiaali- ja terveysministeriö, siellä työeläkaitsten sätkynukke.

On kestämätöntä, että pienituloiset, eläkeikää lähestyvät kansalaiset, joista suuri on on jo entisestään huonon eläkekertymän saaneita kotiäitejä tai viime aikoina ikänsä tähden ulkoistettuja matalapalkka-alan pienituloisia mies- ja naistyöntekijöitä, pannaan maksumiehiksi luottokriisille, jossa osa heidän eläkesäästöistään on lisäksi keinoteltu taivaan tuuliin.  Finanssikriisi osoittaa, että eläkkeet ovat aivan liian tärkeitä säästökohteita, jotta pankkien ja vakuutusyhtiöiden sallittaisiin keinotella niillä riskipitoisilla kansainvälisillä markkinoilla.

Kannatuslukujen kasvu on saanut menestyksen nousemaan Kokoomuksen päähän. Sammakoita tulee kansanedustajien ja ministerien suusta solkenaan, ja röyhkeys kasvaa vaalimainonnassa. Vastakkainasettelun lopusta surkuhupaisan myytin keksinyt puolue on nyt ottanut kansan hämmentämisen työkaluiksi myös rauhansymbolit ja muita symboleja, joita on tavattu yhdistää kansalaisjärjestöihin, rauhanliikkeisiin, kehitysyhteistyöhön kehitysmaiden ehdoilla. Röyhkeydellä ei ole enää rajaa.

Televisiouutisissa l5.2. 09 kerrottiin natsien ja vasemmiston yhteenotosta Saksassa. Vasemmistomielenosoittajien kerrottiin toimineen väkivaltaisesti. Haloo. Kun on tiedossa, että natsi-ryhmien keinona on naamioitua vasemmiston symboleilla (palestiinalaishuiveilla ja muulla vasemmistoon yhdistettyillä vaatteilla), ja houkutella mukaan vasemmistonuoria omaksumalla muutakin heidän musiikkiansa jne., herää kysymys kuinka luotettavia lähteitä tiedotusvälineemme käyttävät. Jospa onkin kyse tietoisesta vasemmiston mustamaalaamiskampanjasta? Kokoomuksen naamioituminen vasemmistosymbolien taakse edustaa samaa, joskaan ei yhtä röyhketä linjaa kuin natsien pyrkimys hämmentää nuorisoa. Kuinka kauan kokoomuksen sallitaan turvautua kampanjointiin erojen hälvenemisestä, ikään kuin eriarvoisuus pääoman ja palkansaajien, miesten ja naisten, maiden ja maanosien, kehitysmaiden ja röyhkeydessään ylikehittyneiden maiden välillä ei olisi kasvanut räjähdysmäisesti? Opetusministerin väitteet vasemmiston katkeruudesta ovat yhtä irvokkaita kuin symbolien haltuunotto ja uusien valheellisten merkitysten antaminen rauhanpolitiikalle. Toisaalta, katkeralta kyllä tuntuu, kun ajattelee miten tuloerot ovat kasvaneet nimenomaan porvarihallituksen aikana ja niiden edustamien arvojen myötä.  Vuonna 1960 maailman maiden rikkaimmassa viidenneksessä tulot kansalaista kohti olivat 30 kertaa suuremmat kuin köyhimmässä viidenneksessä. Vuonna 1990 ero oli 60-kertainen ja vuonna 1995 jo 74-kertainen. Alle dollarilla päivässä elävien määrä on kasvanut kymmenessä vuodessa alle miljardista 1,3 miljardiin. 1990-luvun loppupuolella yksi kolmasosa maailman työtä haluavista oli joko työttömänä tai alityöllistettyjä. Pahin tilanne vuoden 1939 jälkeen. Verohelpotusten määrä, jota annettiin yrityksille ja varakkaille yksityishenkilöille oli vuonna 1996 440 miljardia Yhdysvaltain dollaria, joka oli yli seitsemäntoista kertaa enemmän kuin mitä valtio käytti lapsiperheiden tukemiseen (Eisenstein 2002). Esko Seppänen paljastaaHullun Rahan tauti- kirjassaan vielä hurjempia tilastoja eriarvoisuuden kasvusta ja globaalin finanssilauman, rahaeliitin itselleen haalimista voitoista, joiden hintana kansalaiset Yhdysvalloista Eurooppaan ovat menettäneet säästönsä, asuntonsa, luotonsaantimahdollisuutensa, elämänsä turvan. Ja tämäkö oikeistoporukka vastustaa vastakkainasettelua ja rauhaa?? Haloo. 

EU on luonut oivallisia mahdollisuuksia EU:n jäsenvaltioiden opiskelijoiden ja tieteentekijöiden vaihdolle, laaja-alaiselle valtioiden rajat ylittävälle yhteistyölle ilmastonlämpenemisen torjumiseksi, elintarvikkeiden laadun kontroloimiseksi sekä tiedon ja ns. ”parhaiden käytäntöjen” hyödyntämiselle. EU-yhteistyön edut ovat tiedossa, mutta vallan keskittämisestä aiheutuneet haitat esimerkiksi tieteen laadulle ja vapaudelle, sekä työntekijöiden oikeuksille odottavat tieteen ja akateemisen vapauden arvoista syvätulkintaa ja reagointia. EU:ta ylistetään rauhan takaajana, ja kertosäkeinä laulettaan yhteistä panostusta alueen kilpailukykyyn, tehokkuuteen, tuottavuuteen ja arkkivirsien äitiin—rajallisessa maailmassa rajattomaan talouskasvuun. Kuten viimeaikaiset kehitykset huippuyliopistojen ja työntekijäoikeuksien suhteen kuitenkin osoittavat, EU on ennen kaikkea kuitenkin rahavallan oikeuksien ja taloudellisen hyödyn takaaja ja portinvartija. Yliopistojen siivoojat ja matalapalkkaiset pätkätyöläiset tuskin kehuvat kilpailukykynsä parantuneen. Monelle ajatuskin EU:sta rauhanprojektina on irvokasta, vaikka maasodasta ja pommituksista ei ole tietoakaan. Eurokratian tankit ovat kuitenkin jo vyöryneet sisään yliopistojen porteista kuin Troijan hevoset. Eurologia on ujutettu korviemme väliin vaihtoehdottomana puheena eläkepommista, resurssirasitteista, tuottamattomista aloista, tekno-oligarkian ja säätelystä vapautetun tiedontehtailun autuudesta. Miten elinkeinohegemonian ankkurointi yliopistoihin eroaa lopultakaan muista historian yhden totuuden ismeistä sosialismista kommunismiin? Kaikki harvainvaltaiset, yleisen edun kansanvallaksi naamioidut järjestelmät ovat sortuneet samaan vallan keskittämiseen pienelle ydinporukalle. Kaikissa ismeissä torppariluokka on pakotettu enne alamaisopein, nykyisin ”alaistaidoin” alistumaan johtoportaan arvoille ja päätöksille ”sitoutumisen” ylevän aatteen ja yhteisen edun retoriikan nimissä, työpaikanmenetyksen ja muiden piiloisempien sanktioiden pelossa. Suomi uskoo itsepäisesti luovansa edellytykset innovaatioille sitomalla tutkijat pakkopaitoihin ja ohjaamalla tutkimuksia elinkeinoprostituution suuntaan. Olisiko Sibelius säveltänyt simfoniansa tuotosvastuullisena tulosohjattuna ja kyseenalaisin kriteerein pisteytettynä markkinamuusikkona? Mitä elinkeinoelämä olisikaan tilannut ja tuottanut Sibelius-brändin nimissä maksimoidakseen voittonsa?

Vapaa kauppa on ujutettu siis korkeakouluihinkin, lukioiden vielä odottaessa ”vapauttamistaan” sivistyksen ja hyvinvointivaltion pakkopaidasta yksityistämisen eliittivapauteen. Mammonaan sidottu, sivistyksen kahleista vapautettu tietoyhteiskunta on vaihtanut omistajaa. Jos muinoin kirkko saneli mitä kansan, lähinnä miesten, sallittiin oppia ja mikä tieto oli jumalasta, nyt elinkeinoelämä määrittelee oikean ja väärän, tuottavan ja tuottamattoman, turhan ja hyödyllisen tiedon. Alaistaidoilla tutkijoista koulitaan yhtä kuuliaisia pääoman juoksupoikia ja –tyttöjä kuin aikanaan niistä opettajista, joita esimerkiksi Norjassa palkittiin siitä, että he norjalaistivat saamelaisia pois heidän omasta kulttuuristaan. Alaistutkijat tuottavat toisin sanoen mitä tilaajayliopiston johto näkee parhaaksi. Menestys on kahden kauppa. Hyvä johtajuus vaatii sitoutuneita alaisia aivan. Näin kukaan ei lipeä ruodusta, kerää irtopisteitä ylläpitämällä vanhakantaista perinnettä tiedonkeruusta ja tutkimisesta kutsumuksena, intohimona, nautintona, pohjattoman tiedonnälän tyydyttäjänä. Täsmätutkijat, projektityöhyet ja pätkätietotyöläiset puristavat faktaa ja innovaatioita itsestään kuin sitruunanpuristimesta. Innovaatiojohtajat kuvittelevat, että sitruunankitkerälle keskoskaappien tiedolle on aina markkinarako—jos vaan brändäys, rahoitus, mainostus ja hiostus ovat kohdallaan. 

Sallittakoon, että paljastan kuitenkin yhden kriittiseen ajatteluun vanhakantaisesti koulitun ja alaistaidoissa reputtaneen muutosvastarintaisen ex-yliopistolaisen kommentin koskien ristiriita innovaatio-odotusten ja käytettyjen innovoimiskeinojen välillä. Jos koko yliopistoyhteisö kaikkine akateemisine toivoineen on saatu ennakkoluulottomasti, rohkeasti ja uusiutumiskykyisesti omaksumaan ilman kriittisen tai tieteellisen ajattelun häivääkään uusliberalistisen yhdentotuuden markkina- ja innovaatiofundamentalismin asiakaslähtöisine, ennakkoluulottomine ja rohkeine kertosäkeineen, mitä toivoa on innovatiivisuudesta, vanhasta luovuudesta puhumattakaan? Joshua Fishman puhui aikanaan kielen referentiaalisesta, faattisesta ja … funktiosta. Aamen oli hänen mielestään hyvä esimerkki staattisten, pyhien kielten ja diskurssien diskursiivisesta tasosta. Sen tarkoituksena ei ole tiedon tuottaminen ja jakaminen vaan pyhän yhtenäisyyden, yhteenkuuluvaisuuden tunteen luominen. Oman aikamme elinkeino-aamen onkin juuri sana kilpailukyky. Sen nimissä voidaan kyykyttää kaikki ne, jotka epätieteellisillä, suorastaan mielivaltaisilla kehityskeskusteluilla halutaankin kyykyttää ja sitouttaa johon päämääriin. Aamen tarkoittaa nykypäivänä sitä, ettei tuottavuus-kilpailukyky-talouskasvu- dogmia tule kyseenalaistaa. Ne, jotka näin tekevät, joutuvat aamenyhteisön ulkopuolelta, eikä uuden uljaan markkinatiedon valtakammarit avaa heille koskaan oviaan.