”Suomi ei selviä ellei työssäoloaikaa jatketa, eläkeputkea tukita, työkyvyttömyyseläkkeitä vaikeuteta, työssäoloaikaa pidennettävä.” Nämä viime aikoina joka tuutista vyöryneet työnantajapuolen vaatimukset ja kepit kansalaisille saavat näkemään punaista. Ehkä punavihreyden uudet versot nousevat tästä kovasta maaperästä?

Kiinalaisten naisten jalat sidottiin miehisen katseen ja liikkumisen vaikeuttamisen nimissä. Mutta naiset ovat yhtä väkivaltaisia kuin miehet. Intian lesket poltettiin miestensä kanssa, jos he kuolivat ennen vaimojaan. Mutta naiset ovat yhtä väkivaltaisia kuin miehet. Vielä l800-luvulla kunnialliset naiset eivät saaneet ajaa polkupyörää eikä autoilu tai koulunkäynti ole tänäänkään sallittua monessa maassa. Mutta naiset ovat yhtä väkivaltaisia kuin miehet. Kautta historian, vastapuolen naiset on sodissa raiskattu ja tapettu, armeijan johdon siunauksella. Mutta naiset ovat yhtä väkivaltaisia kuin miehet. Keskiajalla naiset lukittiin siveysvöihin jottei muu kuin hänen omistajansa pääsisi häneen käsiksi. Mutta naiset ovat yhtä väkivaltaisia kuin miehet. Kunniaväkivallan kulttuureissa naisen voi surmata pelkkien huhujen perusteella hänen kunniansa tullessa vaikka valhein kyseenalaistetuksi. Mutta naiset ovat yhtä väkivaltaisia kuin miehet Kautta historian raiskattuja naisia on syytetty raiskatuksi joutumisesta, ja heidät on saanut tappaa pilalle menneenä omaisuutena. Mutta naiset ovat yhtä väkivaltaisia kuin miehet. Afrikan maissa tyttöjen sukupuolielimiä on silvottu ja ommeltu kiinni, jotta hän säilyisi neitsyenä ja miehen nautinto olisi yksipuolinen. Mutta naiset ovat yhtä väkivaltaisia kuin miehet. Noitavainoissa poltettiin miljoonia naisia huhupuheiden perusteella, tai koska he ”olivat liitossa” pirun ja pimeyden voimien kanssa. Mutta naiset ovat yhtä väkivaltaisia kuin miehet. Huhuja uskottiin varsinkin jos naiset uhmasivat teologista lääketiedettä ja lievensivät synnyttävien sisartensa tuskia yrteillä ja rohdoilla, ja varsinkin jos toimivat kätilöinä uhmaten mieslääkärien nousevaa ammattikuntaa.  Mutta naiset ovat yhtä väkivaltaisia kuin miehet. Raamatun mukaan naisen tulee Eevan alkusynnin hintana synnyttää kivulla ja kärsimyksellä. Mutta naiset ovat yhtä väkivaltaisia kuin miehet. Kunniaväkivallan kulttuurissa Libanonissa kuolee vuosittain lähes sama määrä naisia kuin viiden miljoonan asukkaan Suomessa. Mutta naiset ovat yhtä väkivaltaisia kuin miehet. Tuulen Viemää- elokuva sen todistaa. Scarlett O’Hara ja lukemattoman suomalaisten elokuvien naiset jakelevat korvapuusteja varsinkin tullessaan seksuaalisesti häirityiksi. Naiset ovat yhtä väkivaltaisia kuin miehet. Kansalaisten tulee olla töissä 40 vuotta voidakseen päästä eläkkeelle. Palkattomaan hoivatyöhön pakotetut naiset eivät siis koskaan pääse eläkkeelle. Mutta naiset ovat yhtä väkivaltaisia kuin miehet. Naiset huolehtivat jälkipolvesta ja uhraavat joskus urankin. Nyt he ovat eläkepommi, jonka voi jättää heitteille. Mutta naiset ovat yhtä väkivaltaisia kuin miehet. 

väkivalta

Eduskunnassa käytiin opposition tekemän välikysymyksen pohjalta keskustelua vanhustenhoivan vakavista puutteista. Hallituksen saamasta luottamuslauseesta huolimatta perusturvaministerin vakuuttelut lääninhallitusten paljastamien puutteiden hoitamisesta lisäsivät aihetta huoleen.  Ministeri Risikko vakuutteli, että asia hoidetaan mm. panemalla laki vanhustenhuollosta vireille ja valmiiksi pikimmiten, sekä huomiomalla vanhukset yhdenvertaisuuslain uudistamisen yhteydessä. Jo nyt mm. Hyva ry on kuitenkin ilmaissut huolensa  siitä, että lailla voi olla merkittäviä negatiivisia vaikutuksia kuntien vastuisiin vanhusten hoidossa. Mm. Helsingissä eläkepommiin ”varaudutaan” laitospaikkojen lisäämisen sijaan täysin ristiriitaisesti niiden vähentämisellä. Laitos- ja palveluasumisella on suuri ero, joka syventää eläkeläisten eriarvoisuutta lisätessään samalla hyvätuloisten vanhusten valinnanvapautta. Edellisessä hoitomaksu on 83 % tuloista (ensi vuonna 85%). Se sisältää kaiken hoidosta hoivaan ja siihen liittyvän 13 % oman rahan osuuden, jonka minimi on liki 100 euroa, voi käyttää  haluamallaan tavalla, selittää Hyva ry:n pj. Juha Nurmela. Palveluasumisessa sen sijaan maksetaan vuokra ja peruspalvelupaketti, jonka sisältö rajoittuu lähinnä siistimiseen. Asukkaat joutuvat maksamaan erikseen kaikesta muusta alkaen ruuasta ja hygieniasta. Palveluasumisessa vuokran ja peruspaketin jälkeen muuhun elämiseen pitää jäädä kaupungin palveluasunnossa noin 250 euroa, mutta se on varsin vaatimaton summa elämiseen lääkkeineen kaikkineen.  Silti hallitus etsii ratkaisua tulevaisuuden hoivatarpeeseen ostamalla paikkoja yksityisiltä yrityksiltä. Yksi sellainen on Pihlajaranta, joka mainosti hiljan Kalevassa palvelujaan. On ilmeisesti ajan kysymys, milloin vähävaraisetkin vanhukset pakotetaan alistumaan laitospaikkojen tietoisen alasajon tähden markkinaehtoiseen senioriasumiseen tai kotihoitoon ilman riittävää panostusta hoitajiin. Vanhainkotien 83 %  maksuosuuskatto tuloista on merkittävä inhimillinen sääntö, josta nyt siis luovutaan. Palveluasumisen paikkoja on  aikomus lisätä vuodesta 2008 vuoteen 2010 vajaalla 11 000  hoitovuorokaudella ja  samaan aikaan vähennetään vanhainkotien ja pitkäaikaissairaaloiden  hoitovuorokausia 111 000 vrk, kertoo Nurmela Helsingistä.

                      Ministeri Risikko siis harhautti ”luottamuksenantajia” jättäessään kertomatta meneillään olevat lisäheikennykset vanhusten asemaan ja tasa-arvoon. Jos tasa-arvo-, yhdenvertaisuus-, vammais- ja vanhuslaki (vanhusvaltuutetun sijaan) yhdistetään, se merkitsee näiden ryhmien edunvalvonnan merkittävää alasajoa. Lisäksi suunnitelmissa on kuntapalvelujen normien purkaminen, joka sekin sotii parempien laatusuositusten ja minimistandardien tarvetta vastaan. Onko jatkuva vanhushoivan heitteillejättö sekin ”maan tapa”?

Aikamme kestoteema kunnanvaltuustoissa, medioissa ja kuntaseminaareissa on väite,  että suurin tulevaisuuden uhkamme ovat eläkepommi sekä huoltosuhdekriisi. Ensinnäkin, eläkeläiset eivät ole pommeja, vaan elämänsä ajan hyvinvointivaltion sekä isänmaan puolesta uurastaneita kansalaisia, jotka ansaitsevat tulla kohdelluiksi ihmisarvoisesti. He eivät ole resurssirasite, loppusijoitustaan odottava menoerä kuntakriisissä tai pörssiyritysten tuottoisa sijoituskohde.

On tarpeen vahvistaa erilaisia Suomessakin yleistyneitä senioriliikkeitä ja –adresseja, sekä tukea mm. Sirkka-Liisa Kivelän ansiokasta työtä geriatrian kehittämiseksi sekä vanhusten lääkeväkivallan suitsimiseksi. EU:hun tarvitaan myös erityinen komissaari huolehtimaan jäsenmaiden puolustuskyvyttömimpien kansalaisten perusoikeuksista, joihin kuuluu nimenomaan oikeus riittävään huolenpitoon, hoivaan ja hyvään vanhuuteen.

EU:n asiakirjoista ei löydy vanhuuspoliittisia linjauksia tai ohjelmaa, joka edustaisi ikäihmisten omia tarpeita ja jotka olisivat sitovia miniminormeja tai hoivatakuita. Päinvastoin, ikääntyviä lähestytään samoin kuin nuoria ja palkansaajia; pohditaan keinoja miten EU:n taustalla lobbaavat suuryritykset ja ylikansalliset ketjut voisivat päästä sisämarkkinoiden avulla hyötymään tuottoisiksi ja pomminvarmoiksi sijoituskohteiksi määritellyistä kasvavista hoivamarkkinoista. Koska yritysten velvoite on takoa voittoa, vanhustenhuollon vapauttaminen ahneiden suuryritysten reviiriksi on lyhytnäköistä, raadollista ja riskialtista. Kuten mm. Oululehti kertoi 3.5.09, monet yksityiset palveluntarjoajat säästävät henkilökunnassa ja jopa ruoka-annosten suuruudessa lisätäkseen voittomarginaaliaan. Koska vanhusten hoito on kallista myös kotona, tehokkuutta ja samalla tuottoisia innovaatioita otetaan käyttöön vanhusten ”avuksi”: on älyvaippoja, -mattoja ja etävideopalveluita. Helsingissä on ollut koekäytössä vanhustenruokinta-automaatti. ”Menumat” on ateria-automaatti, johon voidaan ladata viikon ateriat, niin että muutenkin yksinäiseltä vanhukselta viedään se pienikin elävä ihmiskontakti. Ruokinta-automaatti vanhuksille on kuin koneistetun lypsykoneen käyttöönotto navetoissa.

Tämä markkinavetoinen peli on puhallettava poikki ja verovarojamme käytettävä julkisten ja julkisesti valvottujen palvelujen vahvistamiseksi sen sijaan että sallitaan kunnallinen huutokauppa sillä, kuka suostuu halvimmalla hoitamaan vanhukset. Suurin pommiuhka tulevaisuudessa on demokratian ja perusoikeuksiin perustuvan palveluntarjonnan alasajo ja korvaaminen kovalla kilpailutaloudella. Vaikka talouskasvu olisi kuinka vahvaa tulevaisuudessa, tärkeintä on miten kasvun hedelmät jaetaan—eikä mikään anna nykyeetoksessa viitteitä, että ne haluttaisiin edelleenkään jakaa tasapuolisesti.  

Eläkeläisten määrää kasvattaa muukin kuin suurien ikäluokkien tulo eläkeikään, mutta on helpompi syyttää ikäihmisiä kuin talouselämää ja päättäjiä. Niin terveys- kuin vanhuspalveluihin käytetyt menot jäävät Suomessa huomattavasti alla muiden Pohjoismaiden tason. 2000-luvulla eläkkeiden taso ja yksityisten palvelujen hintojen kuilu on vain syventynyt.

Julkisuudessa on huolestuttu tulevasta työvoimapulasta, mutta silti kuntien tuottavuusohjelmilla työntekijöistä pyritään eroon. Huolen aiheena on erityisesti väestön vanheneminen ja se että he juuri tulevat tarvitsemaan paljon hoivapalveluja. Työvoimapulaa akuutimpi ongelma on hallituksen linjauksilla aiheutettu rahoitusvaje. Jos keskimääräinen vanhainkotipaikka maksaa kolme kertaa enemmän kuin keskimääräinen eläkeläinen saa eläkettä, niin on turha syyttää ongelmia vain mystisesti tapahtuneesta työvoimavajeesta. Senkin on annettu syntyä.

EU-vetoisella yksityisten eläkevakuutusten käyttöönotolla on myös  myös pimeä puoli, josta ei juuri puhuta: ihmisten eriarvoisuus kasvaa olennaisesti. Valtaväestön eläke-edut heikkenevät, mutta varakkain ja muutenkin etuoikeutettu osa kansalaisista jää yksityisten eläkevakuutusten turvin runsaalle eläkkeelle terveinä, hyväkuntoisina ja nuorina. Vanhuksemme ansaitsevat parempaa. Vastakkainasettelu nuorten ja vanhusten oikeuksien välillä on sekin tarkoitushakuista. Näin hämärretään, että molempien asiat voidaan hoitaa kuntoon jos siihen löytyy tahtoa. Suomi on edelleen rikkaampi kuin koskaan ennen. Vain sen päättäjien moraali on köyhtynyt tasolle, joka hävettää.

On korkea aika edistää lainsäädäntöä ja asenteita niin kansallisesti kuin EU:ssa, joiden avulla ikäihmisistä huolehtimisesta tehdään kunniakysymys eikä yritysten kilpailukykyä heikentävä menorasite.

Vappu, kevään ja uuden kasvun aika on perinteinen aika kyseenalaistaa kaikkia sellaisia herruusjärjestelmiä, jotka alistavat ihmisyyden, palkansaajat, eläimet ja ympäristön talouselämän mahdille.  Tätä vappua varjostavat lisääntyneet irtisanomiset, finanssi-, eko-, ilmastonlämpenemisen ja ruoanhinnan nousun kriisit ja nyt aivan uusi varjo horisontissa—sikainfluenssa. Onko sekin seurausta samasta höllennetystä valvonnasta kuin finanssilaitosten vastuuton riskitoiminta?

Globaali heinäsirkka- ja kilpailutalous on sääntelystä vapautetun pääoman tavoin liitänyt ja levinnyt  mantereelta toiselle hamuamassa halvinta työvoimaa, heikoimpien työsuojelulakien ja ympäristösuojelun vapaakauppa-alueita ja muita voittoja kasvattavia etuja.  EU:kin sallii monikansallisten yritysten hyötyä tästä kyseenalaisesta kilpailukyky-edusta: EU:ssa kyllä pyritään säännöstelemään pieninkin hygieenisyyteen liittyvä asia, mutta kilpailuetua etsitään maista, joissa kaikentasoinen ympäristösäätely ja työelämän säädökset ovat heikkoja.

Suuryritykset ovat jättäneet jälkeensä moninaisille riskeille altistettua kertakäyttö­-työvoimaa, kaadettuja metsiä, tuhottuja paikallistalouksia ja työttömyyttä. Näiden ylikansallisten heinäsirkkaparvien rinnalla, niiden kilpailukyvyn lisäämiseksi, Maailmanpankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto IMF ovat tukeneet tehomaataloutta, agrobisnestä, ruoka-, vesi- ja energiakeinottelua,  ja kaiken mahdollisen yhteiskunnallisen toiminnan alistamista rahanvallalle, yksityistämiselle ja talouseliitin intresseille. Myös EU:n Lissabonin strategia alistaa sosiaalisen eli ihmiskasvoisen kehityksen taloudelliselle ulottuvuudelle, antaen tukensa arvopohjalle, jossa suuryritysten edut menevät jopa ympäristö- ja tasa-arvolakien edelle. Mikään ei saisi toimia esteenä yrittämisen vapauksille. Seuraukset ovat yhä pelottavampia.

Eko-, ilmasto-, finanssi- ja ruokakriisi juontavat kaikki osittain uusliberalistisen globaalitalouden arvoista—tai pikemminkin arvo-, demokratia- ja yhteisvastuun  vajeesta. Viimeisin kriisi—sika-influenssa—on joidenkin tutkijoiden mukaan sekin kytköksissä ahneuden ja tehomaatalouden maailmankuvaan.

Tehokanalat, tehonavetat, tuottavat hikipajat ja tehostettu moraalittomuus, ekososiaalinen vastuuttomuus  ovat oivallinen maaperä kaikille niille riskeille, jotka löytyvät hullun lehmän taudin ja toisaalta geenimanipulaatioon palautuvien ympäristöriskien taustalta. Tätä talousmallia kutsutaan frankenstein -tieteeksi ja toiminnaksi, sillä sen innovaatio-hakuisuus on jo johtanut monien tautien karkaamiseen koelaboratioiden ulkopuolelle, vaarantaen kansalaisten ja kansantalouksien terveyden kautta maailman.

Joissakin tutkijapiireissä on esitetty epäilyksiä, että myös sika-influenssa on seurausta niistä asenteista, joilla talouskasvua edistetään lyhytnäköisesti hyödyntämällä vapaariistoalueiden heikkoa ympäristö- ja muuta lainsäädäntöä.  NAFTAn, Pohjois-Amerikan vapaakauppasopimuksen myötä myös Meksiko, josta sika-influenssa alkoi pakotettiin siirtymään mm. jättisikaloiden malliin. Tutkija ja yhdysvaltalainen professori Robert Wallace ja muut tehotalous- tutkijat epäilevät yhteyttä rakennesopeuttamisohjelmien, jättisikoloiden, hygienia-laiminlyöntien sekä sika-influenssa välillä.

Tosin joukkoon mahtuu uusia salaliittoteorioita koskien koko influenssan muodostamaa vaaraa ja sen lääketeollisuudelle suomaa hyötyä.

Oli miten oli, kehitysmaatkin ollaan tarvitsemiensa lainojen ehtoina pakotettu erikoistumaan tehotuotantoon ja vähentämään tai luopumaan pienimuotoisista kotiviljelmistä ja karjanhoidosta. On kehitetty kokonaisia sika- tai siipikarjakaupunkeja, joiden mittakaavaetujen on uskottu edistävän iänikuista rajallisessa maailmassa rajatonta talouskasvua, tuottavuutta ja tehokkuutta.

Toisenlainen maailma on kuitenkin mahdollinen, ja se löytyy niin historiasta kuin vaihtoehtoisista elämäntalouksista jopa tänään. Elämäntalous on vaihtoehtoisissa kansalaisjärjestöverkostoissa kehitelty yhteiskunnallisen ja poliittisen järjestelmän ja järjestäytymisen maailmankuva, jolle löytyy esikuvia pyyntikulttuurin ajalta ja luonnonkansoilta. Vappu on uudelleensyntymisen kevätjuhla ja työväen oikeuksien esiinnostamisen aikaa. Ja punavihreä vasemmisto antaa POSITIIVISEN TULOSVAROITUKSEN. Me käännämme maa-ilman suuntaa itsetuhoisasta kulutuskansalaisuudesta omavaraistalouden, lähi- ja suoran demokratian suuntaan, ja otamme takaisin sen mikä kuuluu luonnon lahjana meille kaikille: energian, veden, ruoan, työn, kohtuuhintaisen asumisen ja elämisen.  Toimikaamme  possujenkin  oikeuksien puolesta, ja muistakaamme oma vastuumme: me olemme vain vuokralaisia tällä maapallolla, jota lainaamme tulevilta sukupolvilta. Meidän tulee säilyttää se ekososiaalisesti kestävän tulevaisuuden hengessä niin lastenlastenlapsillemme kuin muille lajeille. 

Punavihreän vasemmiston kurssit nousevat kuin versot keväällä.

Lissabonin strategiassa Euroopan unioni asetti itselleen uuden päämäärän seuraavaa vuosikymmentä varten: siitä on tultava maailman kilpailukykyisin ja dynaamisin tietoon perustuva talous, joka kykenee ylläpitämään kestävää talouskasvua, luomaan uusia ja parempia työpaikkoja ja lisäämään sosiaalista yhteenkuuluvuutta”. Miten tämä näyttäytyy asenteissa vanhuksiin?

EU:n säädösasiakirjoissa ei ole erityistä vanhuuspoliittista ohjelmaa, vaikka syrjimättömyys esimerkiksi iän tai sukupuolen perusteella löytyy niiden jalolta kuulostavista (ei-sitovista) periaatteista. Nyt on kuitenkin äänestetty (huhtikuu 2009) uuden syrjimättömyysdirektiivin puolesta, joka kieltää syrjinnän mm. iän perusteella. Nähtäväksi jää miten direktiivi ottaa tuulta ja mihin se johtaa käytännön tasolla....

Ns. lehmädirektiivi, jonka mukaan lehmiä tulee ulkoiluttaa 60 päivää vuodessa, kiteyttää EU-linjausten arvopohjan, johon uusi direktiivi ei välttämättä tuo merkittävää muutosta. Vanhuuspoliittisten ihmisoikeusdirektiivien sijaan, EU huolehtii lehmien kunnosta, sillä tuotantoeläiminä niillä on taloudellista merkitystä. Se, että Euroopan sosiaalinen ulottuvuus on alistettu elinkeinovetoisille tavoitteille merkitsee juuri sitä, että ydinarvona ovat tehokkuus ja talouskasvun edistäminen pienituloisista vanhuksista huolehtimisen sijaan.

EU: suhtautuminen vanhuksiin onkin varsin ristiriitaista. Unionia kiinnostaa ennen kaikkea vanhustenhuolto tuottavana sijoituskohteena ja se satsaa ennen kaikkea keinoihin, joiden myötä ikääntyvät työntekijät saataisiin pysymään tuottavina työelämän jäseninä pitempään.

Vaikka useimmat vanhukset varmaankin haluavat asua mahdollisimman pitkään kotona, on outoa tehdä siitä strateginen linjaus, ikäänkuin dementoituneiden ja muuten jatkuvaa läsnäoloa ja hoivaa tarvitsevien määrä voitaisiin estää linjauksilla. Supistamalla julkisten, kohtuullisiin omavastuuhintoihin perustuvien palvelujen määrää, luodaankin edellytyksiä Euroopan yritysten kilpailukykyä edistäville sisämarkkinoille. Kapeata hoitonäkemystä sekä siihen vaikuttavaa hoidon ja palvelujen aliresurssointia voikin pitää yhtenä institutionaalisen syrjinnän muotona, ellei suoranaisena vanhuksiin kohdistuvana väkivaltana.

Vanhenevien ihmisten sosiaalista asemaa huonontaa myös työelämä-keskeisyys ja hyödyllisyyttä painottava näkemys ihmisyydestä; ihmisen arvon määrittää hänen roolinsa työelämässä sekä lisääntyvästi myös hänen vaurautensa. Eläkeläisten enemmistö on pienituloista.  

EU:hun on mielestäni vaadittava perustettavaksi erityinen kansalaisten tasavertaisuuden kommissaari, jonka tehtävänä olisi laatia sitovia lakeja ja direktiivejä ennen kaikkea  pienituloisten vanhusten turvaksi ja sanktioida tahoja, jotka eivät toteuta direktiivien henkeä. On riski, että se jää muutoin pelkäksi sananhelinäksi.

Tämä on lisäksi ennen kaikkea tasa-arvokysymys sillä mitä vanhemmaksi eletään, sitä enemmän vanhusten joukossa on  vanhemmuuden sosiaalisten kustannusten tähden pienellä eläkekertymällä sinnitteleviä naisia, jotka nyt itse tarvitessaan huolenpitoa jätetään usein heitteille. Toiseksi, naiset asuvat miehiä useammin yksin miesten eläessä useammin kiinteässä parisuhteessa. Köyhyys näyttää kasaantuvan myös meillä näille naisille. Yksinasuminen on myös kallista. Englannissa monet vanhukset joutuvat jo valitsemaan syömisen tai lämmittämisen välillä ruoan, energian ja kiinteistöveron korotusten myötä.

Arjen pienet pyhät hetket kuten yhteinen ruokailu tulee sisällyttää hyvän vanhuuden perusoikeuksiin. EU:sta muodiksi muokattu hoivaeetos on kuitenkin aivan muuta; nyt, kuten l950-luvulla, käydään huutokauppaa siitä, kuka hoitaisi seniorit halvimmalla, tai mikä pörssi onnistuisi saamaan heidät tuottoisaksi sijoituskohteekseen. On häpeällistä kohdella vanhuksia toisen luokan kansalaisina. Kiittämättömyys ei saa olla maailman palkka.  

Pienituloinen yksinhuoltajanainen kertoi hiljan erään lehden mielipidesivulla kokemastaan taloudellisesta takaiskusta: koska hänen alaikäinen poikansa oli ansainnut hieman rahaa yli kolmen kuukauden ajalta, toimeentulotukea perittiin äidiltä yllättäen takaisin takautuvasti. Muistuu mieleen erilaisia muitakin tapauksia, jossa pienituloisten päiväkotihoitajien tai vanhusten saamia vaatimattomia ylimaksuja on peritty takautuvasti. Tulee mieleen, että toki lakeja ja säädöksiä on noudatettava, jopa silloin kun lopputulos on kohtuuton. Vai onko? Uskoni lakien merkitykseen on kuitenkin joutunut koetukselle viime aikoina. Jo kuntatyössä näen, kuinka heppoisesti suhtaudutaan tasa-arvolakiin, työsuojelulaista puhumattakaan. Kun valtaa keskitetään yhä enemmän yhtiövallan suuntaan, ja demokratia on alennusmyynnissä, on syytä huolestua myös kaksinaismoraalisesta  lainsäädännöstä ja -tulkinnoista. Siinä missä varsinkin puolustuskyvyttömiltä uhrautujilta ollaan valmiita viemään tuhkatkin pesästä, ja palkkamalttia peräänkuulutetaan jälleen Sote-aloilla, miesvaltaisen finanssialan menetyksiin löytyy elvytysrahaa.  

                      Yksi yksittäinen esimerkki  riittää kuvaamaan, kenen hyväksi lakeja Suomessa tulkitaan ja kuinka kaksinaismoraalisesti maksuja ja veroja peritään. Esko Seppänen kertoo (2009) että ulkomaalaisen osingonsaajan piti toimittaa osinkoa maksaneelle pörssiyhtiölle yhteystietonsa tai suomalaisyhtiön tulisi pidättää 28 prosentin vero, mitä ne eivät kuitenkaan tehneet.  2000-luvun alun 5 000 000 000 000 euron vuosittaisista osingoista valtiolle oli jätetty tilittämättä ennakonpidätyksiä l 000 000 000 euroa vuodessa. Ei ihme, ettei kasvun hedelmistä jää jaettavaa. Talouslakien asiantuntijana Seppänen teki valituksen oikeuskanslerille, joka teki päätöksen: ”vallinneissa olosuhteissa ja erityisesti yhtiöiden luottamuksensuojan huomioon ottaen on pidättyminen maksuunpanoista ollut perusteltua.” Ns. ”vallinneet olosuhteet” olivat yksinkertaisesti se, että lakia oli rikottu, ja ’yhtiöiden luottamuksensuoja’ taas oli syy lain rikkomisen hyväksymiselle!” (Seppänen 2009).

Ei siis ihme, jos kansalaisten luottamus reiluun peliin, korruptiosta vapaaseen Suomeen ja reiluun politiikkaan on koetuksella finanssikriisin jälkimainingeissa. Joukkoirtisanomisella uhkaillut hoitohenkilökunta (Tehy) saatiin oitis kuriin pikaisesti käyttöönotetulla pakkolailla. Olipa kyse kannustin-ohjelmia sääntöjen vastaisessa hengessä tulkinneista optioherroista tai ulkomaisista osingonsaajista, valtiovalta kertoo olevansa voimaton puuttumaan vääryyksiin. Missä viipyy Lex Lilius, jolla valtiovalta voisi periä takaisin ansiottomat pörssituulien ja päästöjen tuomat voitot? On käsittämätöntä, että Liliuksen vuositulot ovat moninkertaisesti suuremmat kuin koko Suomen mielenterveysbudjetti. Eivätkä päättäjäressumme voi asialle yhtikäs mitään!

Myös kirkoissa alkavat säästötalkoot. Miltä meno näyttäisi jos kirkkokin omaksuisi tilaaja-tuottajamallin, jolla julkista hallintoa on ohjattu EU:n johdolla elinkeinovetoiseen suuntaan?  Menokuri-mallin puhtain tavoite on edistää vapaiden markkinoiden vapauksia ja laajentumista sekä tehdä kaikista elämän alueista kauppatavaraa, eriarvoisuudesta piittaamatta. Mallin myötä konsultit voisivat ulottaa arviointi- ja roolileikki-bisneksensä seurakuntiin sopeuttaakseen henkilökunnan rakennemuutoksiin.

Näin siinä käy: papit ja diakonissat, haudankaivajat ja suntiot alkavat  käyttää suurimman osan aikaansa toimintojensa tarkkaan kirjaamiseen läpinäkyvän kustannustietoisuuden nimissä. Piispat ja elinkeinoelämän johtajat alistavat papit kehityskeskusteluihin ja palkkaus suhteutetaan jumalanpalvelusten vaikuttavuuteen, käännytettyjen ja seurakuntalaisten määrään. Papit kannustetaan kilpailemaan, ja he kiistelevät pian siitä, kuka saa vetää juhlapyhien jumalanpalvelukset: täydet salit lisäävät tulospalkkioita.  Pahoinvointia lievennetään konsulttileikeillä, joissa leikitään yhteisöllisyyttä, vanhojen aikojen muistoksi. Resurssit uudelleenkohdennetaan massatapahtumiin. Kovan tuoton tilavuokria sovelletaan jopa harrastustoimintaan, joten erilaiset opintopiirit korvataan sijoitus- ja kirkkoyrittäjyysseminaareilla. Missit, formulatähdet ja hallituksen salarakkaat piristävät raamattupiirejä, ja kirkko pursuaa väkeä. Nuoriso-, lapsi- ja vanhustyötä karsitaan niiden heikon tuoton tähden. Ostovoimaiset voivat tilata laaturippileirejä. Kirkko muuttaa ydintehtävänsä vastaamaan paremmin muuttunutta toimintaympäristöä—henkimaailman globalisaatiota. Ruoka-apu on nyt vanhakantainen muisto 70-luvun taistolaisuudesta. Perhetyö ulkoistetaan markkinoille resurssirasitteena. Papit saarnaavaat nopeammin ja tehokkaammin, ja lopulta vapautetaan kirjoittamasta ne itse. Kirkon saarnakonserni myy ja tuottaa standardoituja valmissaarnoja kvarttaaliteemoilla kirkon anekauppavision mukaisesti.

Kauneimmat joululaulut- tapahtuma tuottaa suurimmat voitot. Hautausmaa- käynneistä veloitetaan ja puistoihin on sisäänpääsymaksu. Saarnojen sisällöt sopeutetaan asiakkaiden toiveisiin ja liike-elämän tavoitteisiin, ja asiakasgallupit ja pappiarvioinnit ovat osa jumalanpalvelusta. Tuottamattomat papit voidaan erottaa helpommin ja ilman valitusoikeutta työsuhteissa, joten kirkon virat poistetaan. Palkkauksen henkiosa sopeutetaan suoraan suosioon. Kirkosta eronneiden määrä korreloi koko henkilökunnan palkkioihin. Näin kaikki motivoituvat työntekoon ja kirkon tehokkuus ja tuottavuus kasvaa. Mitä enemmän papit hankkivat ulkopuolista rahoitusta ja lahjoituksia, sitä enemmän he tienaavat ja seurakuntaa tuetaan.

Harvaanasuttujen alueiden kirkot lakkautetaan ja korvataan etäjumalanpalveluspalveluilla korvausta vastaan. Demokratia on liian kallista. Asiakkaat kilpailuttavat seurakuntia niiden tarjoamien elämysten pohjalta.  Kirkkoliitossijoitukset kiinnostavat monikansallisia sijoittajia niiden mittakaavaedun ansiosta. Lopulta seurakunnista muodostetaan  monipörssiyhtymiä ja kirkot vapautetaan säätelystä. Niiden autonomiaa lisätään keskittämällä päätös- ja budjettivalta pienelle huippuhallitukselle, jonka enemmistö koostuu elinkeinoelämän edustajista. Näin henkiset arvot eivät pääse vääristämään kirkkokonsernin liiketoimintaa. Työsuhteessa tehdyt saarnat ovat kirkkokonsernin omaisuutta, ne patentoidaan. Konsernia hoitaa lopulta ylikansallinen kirkkopörssi, jonka omistajaenemmistö koostuu amerikkalaisista.

Papit alkavat saada  osan palkkaansa pääomatulona ja säästävät veroissa. Lopulta vain harva tietää mihin kirkon tuotot valuvat, ja huippupappien palkat muuttuvat liikesalaisuuksiksi. Oy Kolehtikonserni Ab nostaa Suomen kilpailukyvyn ja talouskasvun takaisin huippuunsa. Fantastic, huutavat ministerit Katainen ja Virkkunen. Osa papeista vaurastuu ennennäkemättömästi kun yrittämisen riskit siirretään kirkon työntekijöille. Hulppeat optiot piispoilla lisäävät Suomen kilpailukykyä ja veropohjaa. Ne eivät ole keneltäkään pois, EK esittää. Piispojen optiot koituvat kansan hyväksi.

Kirkkosihteerit, diakonissat ja kanttorit pakotetaan yrittäjiksi ja kilpailun myötä he suostuvat töihin puolella entisestä palkastaan. Jälleen säästöjä! Ihanaa leijonat ihanaa! Jatkuvan arvioinnin ja kilpailutuksen (sekä ulkoistamisuhan myötä) jyvät voidaan noukkia akanoista, ikääntyneet korvataan nuorilla. Kirkkoherrat kehittelevät  kirkkobonuksia, sillä on epäoikeudenmukaista maksaa samaa palkkaa populisti- ja huippupapeille. Laiskat, työttömät ja itsensä syrjäyttäneet pääsevät kirkkoon pientä työpanosta vastaan. Köyhyys on kadonnut kirkon piireistä, sillä sen hoito on ulkoistettu markkinoille. Kirkko ei jaa enää leipää vaan leivoksia.  

Oi pörssimaailman herra, päästä meidät pahasta rahasta. Kuolevan kädestä ei voi pitää nopeammin, lohtua ja rakkautta sairaille ei voi suorittaa tuottavammin, välittämistä ja henkistä läsnäoloa ei voi kilpailuttaa. Köyhät, vammaiset ja nälkäiset eivät ole säästökohteita emmekä maksa veroja, jotta talousjohtajat voisivat kilpailla globaalitalouden tase-markkinoilla siitä, kuka tekee kipeimmät päätökset.